tiistai 27. helmikuuta 2018

Helmikuu lyhyesti





Vuoden lyhin kuukausi on lopuillaan. Tässä lyhyt katsaus siihen, mitä siitä jäi mieleen.


H - hiljaisuus, haaveilu, huolehtiminen, hellittäminen

Kaikki omalla tavallaan tärkeitä asioita ja sopivassa määrin tekevät sielulle hyvää. 
Liika-annostuksena haittaavat elämää.

E - erakoituminen
Välillä minulle tulee tunne siitä, että erakoidun ja hautaudun kotiin kokonaan. Siinä tunteessa ei oikeastaan ole mitään tolkkua, sillä en minä täällä ole yksin. Vaikka iskämies tekee viikolla pitkää päivää ja minä pyöritän kotielämää, niin viikon aikana saan kyllä ihan mukavasti sosiaalisia kontakteja, joita koen kovasti myös tarvitsevani. Toisaalta taas haaveilen välillä siitä, että saisin olla muutaman päivän ihan vain itsekseni, erakoituisin silloin oikein kunnolla. 


L - lentsu

Niinpä niin. Kai se pitää hyväksyä, että jokaiseen talveen kuuluu ainakin se yksi kunnon räkätauti. Yli puolet tästä kuukaudesta on mennyt eritasoiseen sairasteluun. Toivokaamme terveempää kevättä.


M - muistot

Jos tästä helmikuusta pitäisi nimetä joku konkreettinen asia, jonka tekemiseen olen tyytyväinen, niin se olisi viime vuoden muistojen saaminen kansien väliin. Meillä ovat valokuvat iloisesti miten sattuu sekaisin, mutta nyt saimme tehtyä kuvakirjan viime vuoden valokuvista. Aika monta vuotta vielä odottaa, mutta askel kohti järjestyksessä olevia valokuvia on otettu.

I - Iivo Niskanen
Miesten 50km olympialaisten toiseksi viimeisenä päivänä tarjosi jännitystä alusta loppuun. Huikea hiihto! Hyvä Iivo! Hyvä Suomi!


K - kurkunpääntulehdus

Inhottava ja pelottava kohtaus, varsinkin noilla pienillä. Tulipa sekin sitten taas koettua tässä kuussa. 


U - urheilu

Itse olen tässä kuussa lähinnä penkkiurheillut, mutta sitä olenkin tehnyt sitten astetta tiiviimmin. Kotiäidin elämän plussapuolia on, että voi hyvin seurata olympiakisoja, joiden lähetysajat ovat keskellä päivää.

U -  ulkoilma
Helmikuu on ollut pitkästä aikaa todella talvinen. Lunta on paljon, pakkasta on paljon ja aurinkokin on paistanut. Talviset aktiviteetit luistelusta, hiihtoon ja mäenlaskuun ovat houkutelleet väkeä ulkoilemaan. Ensi yöstä on tulossa ennusteiden mukaan tähän astisen talven kylmin yö. Kovat pakkaset eivät ole kivoja, joten lauhempaa seuraavaksi, kiitos.

lauantai 24. helmikuuta 2018

Tavallinen talviviikko





Tavallinen talviviikko alkaa kääntyä viikonloppua kohti. Ulkona on taas huikaisevan kaunista ja naapureiden savupiipuista pystysuoraan nousevat savupatsaat kertovat, että huikaisevan kaunis maisema on pakkasen ansiota tai syytä, miten sen nyt haluaa ajatella. Samanlainen savupatsas taitaa nousta meidänkin katoltamme, sillä pakkasmittarin lukemat ovat sitä luokkaa, että pökköä pesään on pantava, jotta sulana pysytään. Minua tuo kova pakkanen vähän huolestuttaakin. Vaikka se helmikuuhun kuulukin, että mittari paukkuu alhaisia lukemia, niin koville siinä joutuvat niin ihmiset, eläimet, autot kuin vesiputketkin. Toivotaan, että tuhoja ei tule.

Tämä pakkassää antaa hyvän syyn siirtää kauppareissua vähän myöhemmäksi ja penkkiurheilla olympialaisten toiseksiviimeisen kisapäivän kunniaksi oikein kunnolla. Tätä kirjoittaessani penkkiurheilijan kannalta tilanne näyttää erittäin hyvältä Iivo Niskasen johtaessa miesten 50 km:n hiihtoa. Olisihan se mahtavaa, jos tämä asetelma säilyisi maaliin asti. Ei vain Suomen kannalta, vaan ihan jo senkin takana, että Iivo Niskanen on tähän matkaan panostanut täysillä vuosi kaudet. Kova työ ansaitsee aina palkinnon.

Takana on hyvin tavallinen viikko tavallisine tehtävineen. Pikku-ukko on kunnostautunut tyypillisen taaperon tavoin auttamaan äitiä päivittäisen järjestyksen ylläpitämisessä tyhjentämällä kaikki mahdolliset kaapit ja laatikot aina, kun silmä välttää. Aika paljon meillä on kaappien ovia sidottu kiinni, sillä muuten kaaos täällä olisi valtaisa. Mutta ei tarvitse kuin ottaa kattila kaapista ja kääntyä laittamaan se hellalle, niin sillä aikaa innokas apulainen ehtii tyhjentää jo yhden hyllyn.

Arjen rutiinit rikkoutuivat mukavasti torstai-iltana, kun olimme kuoromme kanssa laulamassa kirkossa. Virsikinkerit Yhteisvastuukeräyksen hyväksi oli mukava tilaisuus ja jälleen kerran olen tosi iloinen ja kiitollinen siitä, että saan vuosien jälkeen olla taas lauluhommissa mukana. 

Tuo Yhteisvastuukeräys on muuten sellainen keräys, johon kannattaa osallistua. Keräyksellä on vuosikymmenten perinteet, joten keräykseen liittyvät rutiinit ovat muotoutuneet toimiviksi ja sujuviksi vuosien varrella. Kaikissa rahakeräyksissä osa tuotosta menee luonnollisesti keräyskulujen peittämiseen, mutta uskon siihen, että paikkansa vakiinnuttanut ja vuosia pyörinyt Yhteisvastuukeräys ei käytä keräyskuluihin kuin sen, mikä on välttämätöntä. Tänä vuonna keräyksellä tuetaan köyhyyden ehkäisemistä eri puolilla maailmaa. Kotimaassa tämä tarkoittaa mm. ruoka-apua seurakuntien diakoniatyön kautta. Haastan sinut, joka tätä luet, osallistumaan.

Olympialaisissa tunnelma sen kuin tiivistyy. Nyt näyttää, että hopeamitali on jo varma ja kullasta tapellaan, jos totaalista katkeamista ei tapahdu. Jään seuraamaan miten käy ja toivotan hyvää helmikuun viimeistä lauantaita kaikille!

perjantai 16. helmikuuta 2018

Päivän tunnit Puronvarresa

Noin vuosi sitten hiihtolomalla kirjoitin postauksen meidän päivästä. Tykkään lukea muiden blogeista tällaisia "minun päiväni"-postauksia ja ajattelin, että voisin tehdä taas meidän päivästäkin sellaisen. Eipä näistä tuikitavallisista päivistä jää juuri muuta muistikuvaa, niin näihin postauksiin on ihan hauska palata myöhemmin. Vuosi sitten meidän päivä oli täynnä vaatteidenvaihtoa erittäin paljon puklailevan vauvan kanssa. Nyt pidin kirjaa viime maanantaina, joka olikin niin tyypillinen ja tavallinen maanantai kuin vain tällä hetkellä voi olla ja itseasiassa aika paljon erilainen kuin vuosi sitten. Tällä kertaa en kirjannut ylös kaikkea sitä, mitä teimme. Sen sijaan kirjasin ylös joka tasatunti, mitä sillä hetkellä puuhailimme.Tämä tapa tuntui tällä kertaa helpommalta toteuttaa. Joten pitemmittä puheitta, tällaiset olivat Puronvarren tasatunnit maanantaina 12.2.2018:


00.00 Me muut nukumme, iskämies valmistautuu lähtemään työreissulle eteläiseen Suomeen. Yöjuna lähtee lähikaupungista yhden jälkeen ja sillä ehtii aamun palaveriin. Kotiinpaluu koittaa tiistaina iltamyöhään.

04.00 Pikku-ukko herää täysin virkeänä, eikä meinaa nukahtaa millään. Hänestä olisi tavattoman hauskaa seurustella enemänkin. Annan maitoa ja vettä, mutta ei oikein auta.

05.00 Pikku-ukko on viimeinkin nukahtanut, mutta itse en saa unta. Mietin, että nousenko jo ylös, mutta tiedän, että se kostautuu alkuillasta suurena ärtymyksenä ja väsymyksenä. Ehkä se uni vielä tulee.

06.00 Kello soi ja tottakai nyt väsyttää ja paljon. Ei muuta kuin kahvin keittoon. Minun on saatava nousta aamulla ennen muuta perhettä. En käsitä, miten jotkut hoitavat perheen aamutoimet, jos heräävät yhtä aikaa lasten kanssa. Minusta ei siihen ole. Minun voimahetkeni on aamulla, vaikken mikään varsinainen aamuihminen edes ole.

07.00 Pikku-ukko herää. Laitan hänelle vaatteet päälle ja katsomme samalla olympialaisten taitoluistelua ja uutisia Enni Rukajärven pronssimitalista. Hyvä Suomi!

08.00 Kaksi vanhinta lasta lopettelee aamupalaansa ja valmistautuvat pikkuhiljaa kouluun lähtöä varten. Nelosluokkalainen heräsi itse puhelimen herätykseen, kutosluokkalaista tarvitsi herättää vain kolmesti, mikä on vähän. Viime aikoina olen saanut oppia aivan uuden ulottuvuuden siitä, mitä tarkoittaa sikeästi nukkuminen. Se on todella sikeää.

09.00 Loputkin lapset lopettelevat aamupalaansa ja tokaluokkalainen valmistautuu lähtemään kouluun. Pikku-ukko on aika kärtyinen. Taisi kuitenkin jäädä viime yöstä univelkaa hänellekin. Kohta päiväunille.

10.00 Pikku-ukko laitetaan ulos nukkumaan ja minä käyn keittiön kimppuun. Astiat koneeseen vauhdilla, sillä on toiveissa on kuppi kahvia ja sanomalehti ennen päiväunien päättymistä. Nellyllä on menossa legorakentelut omassa kamarissaan.

11.00 Paistan itselleni ja Nellylle munakasta lounaaksi. Eppu nukkuu edelleen. Kuorin perunoita ja valmistelen muutenkin iltapäivän ruokaa: jauhelihakeitoa. Tarkoitus on tehdä ruokaa niin paljon, että sitä riittää huomisellekin.

12.00 Eppu on herännyt ja on ruoka-aika. Lounas tulee tänään kaupan purkista ja iltapäivällä syö sitten samaa kuin me muutkin.

13.00 Nellyn päiväkerho alkaa. Onneksi Nanna ehti tulla koulusta kotiin, niin minun ei tarvitse ottaa Eppua mukaan. Helpottaa huomattavasti, kun ei tarvitse pukea pienintä viiden minuutin reissun vuoksi ulkotamineisiin.

14.00 Välipala-aika. Emmy tulee samoihin aikoihin koulusta. Koulussa oli kuulemma tänään puhuttu KiVa-koulu systeemistä ja mietitty mitä hyviä ja huonoja puolia on yksinolemisessa ja vastaavasti porukassa olemisessa.

15.00 Valmistelen Epun ulos päikkäreile. Kohta pitää hakea Nelly kerhosta. Onneksi viimeinenkin koululainen on tullut kotiin, niin voin helposti pyörähtää kylillä ja antaa Epun nukkua oman aikataulunsa mukaan.

16.00 Saatiin syötyä. Tytöt saivat kaverin kylään ja lähtivät porukalla ulos mäenlaskuun. Kasper sai luettua pitkän koealueen läpi ja sai luvan pelaamiseen. Eppu jatkoi uniaan.

17.00 Eppukin sai syötyä ja oli aika valmistautua illan kuoroharjoituksiin. Olen mukana ihanassa (puoluleellinen mielipide) lauluryhmässä ja harjoittelemme maanantaisin meidän olohuoneessa. Taustalauluna legojen kolina ja lasten äänet ja palkintona rentounut mieli. Kasper lähti myös pihalle mäenlaskuun. Ilta alkaa hämärtää, mutta on mukavaa, kun ulkona näkee vielä viideltäkin.

18.00 Toiminnallinen tunti alkaa. Kasper lähti maanantaiseen tapaan painonnostoharkkoihin ja meidän olohuone täyttyy laulajista. Tällä kertaa mukana 6 aikuista ja 12 lasta.

19.00 Laulu raikaa ja lapset leikkivät. Maanantai-illat ovat ihan parhaita:)

20.00 Kuoroväki tekee kotiinlähtöä yhteisen iltateen jälkeen. Omien muksujen kanssa ryhdytään iltapalalle ja -pesuille.

21.00 Niin kuin lähes aina maanantasin, nukkumaanmeno viivästyy. Onneksi isommat selviävät iltatoimista itse, kun minun täytyy keskittyä saamaan Eppu unille.

22.00 Itsekin pääsen suihkuun. Tiskikone vielä käyntiin keittiössä ja sitten on oman unen aika myös.

Eipä olisi voinut olla enemmän tavallinen maanantai.


sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Laskiainen



Liukasta laskiaista kaikille! Oletteko käyneet ulkoilemassa? Pulkkamäessä? Onko syöty laskiaispullia? Täällä meilläpäin aurinko pysytteli visusti pilviverhon takana piilossa koko päivän, joten ilma ei ollut kaikken kutsuvin ulkoiluun.

Kaiken sairastamisen jälkeen olemme ottaneet laskiaisen varsin rauhallisesti, vaikka periaatteessa terveiden kirjoissa tällä hetkellä olemmekin. Ulkoilua omalla kotipihalla ja kaupan pakastealtaasta poimituista pullista tuunattiin laskiaispullat. Menimme siis todellakin sieltä, missä aita on matalin. Mutta hyvältä pullat maistuivat näikin.

Kustaa Vilkunan toimittamassa Vuotuisessa ajantiedossa kerrotaan, että entisaikaan laskiainen oli jollakin tapaa viimeinen eräpäivä kehruuksille. Sen jälkeen alkoi kankaiden kutominen, joka vaati kehruuksia enemmän päivänvaloa. Nykyään laskiainen aloittaa ainakin kirkollisessa elämässä paastonajan, joka päättyy pääsiäiseen. 

Vaikka tämä laskiaisaika onkin vielä mitä suurimmassa määrin keskitalvea, niin ainakin allekirjoittaneen ajatukset alkavat pikku hiljaa suuntautua kevättaajuudelle. Päivällä pihalla kuljeskellessa en niinkään katsellut lumikinoksia (jotka tänä talvena ovat valitettavan korkeita) vaan ennemminkin mietin, mitä teen pihalla sitten, kun lumi on sulannut. Tähän aikaan vuodesta on mielessä paljon ideoita, joista tosin aika harva jalostuu toteutusasteelle saakka, kunhan kevät koittaa. Sillä niin se vain on, että kevättä minä jo toivon ja odotan, vaikka haluaisikin aina keskittyä siihen hetkeen ja asiaan, jota kulloinkin elämme. Milloinkahan se on se aika, jolloin sanotaan puolet talven lumimärästä sataneen? Toivottavasti se on jo mennyt.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Sivustaseuraajana




Eletään helmikuun kymmenettä päivää. Se tuntuu jotenkin ihan uskomattomalta, sillä itselläni on sellainen olo, etten ole vielä elänyt päivääkään tätä kuukautta. Olen herännyt aamuisin ja mennyt nukkumaan iltaisin. Siinä välissä elämä on ollut enenmmän ja vähemmän yhtä sairastuvan pyörittämistä, eikä missään vaiheessa ole tullut vielä sellaista oloa, että oikein eläisin. Olen vain ollut. Ja kyse ei kuitenkaan ole muusta kuin aivan tavallisesta, joskin aika sitkeän sorttisesta, talviflunssasta kuumeineen ja köhineen. Ensin tauti saavutti pikku-ukon, sitten sairastuin itse ja nuorin koululaisistamme on ollut koulussa tällä viikolla yhtenä päivänä. Ärsyttävää nuuruamista päivästä toiseen. Ehkä maksamme nyt korkojen kera takaisin sitä, että viime vuoden olimme hyvinkin terveenä.

Olemme katselleet ikkunan läpi aurinkoisia talvipäiviä. Maisema on taas ollut niin kaunis ja kovina pakkaspäivinä naapureiden savupiipuista kohtisuoraan taivasta kohti nousevat savupatsaat ovat jollakin tavalla keskitalven ilmentymiä. Mieluisaahan se olisi ollut itsekin ulkoilla, mutta nyt on tämä alkukuu mennyt näin. Kuluneesta viikosta ei siis juurikaan ole mitään kerrottavaa. Taltutetaan tauti ensin ja katsotaa mitä sitten tapahtuu.

Tervettä viikonloppua kaikille! Ovatko olympialaiset seurannassa? Meillä niitä seurataan ainakin jossain määrin. Avajaiset kirvoittivat jo paljon arvailua siitä, miten pitkään siellä esitettävää ohjelmaa on harjoiteltu? Ja hienosti avautui Suomen mitalitili tänään. Onnittelut Krista Pärmäkoski!!:)

maanantai 5. helmikuuta 2018

Toivepostaus: ajatuksia kummeista



Siitä on melkein vuosi, kun pyysin postausideoita tai -toiveita teiltä, jotka täällä Puron varresa jaksatte käydä juttujani lukemassa. Sainkin useamman hyvän idean, joista suurimman osan toteutin melko nopealla aikataululla. Yksi postausidea jäi kuitenkin toteuttamatta ja sen aika on nyt: ajatuksia kummeista ja kummiudesta. 

Syy siihen, miksi en heti tarttunut tähän silloin varsin ajankohtaiseen ideaan (kuopuksemme ristiäiset olivat samoihin aikoihin) ei johtunut suinkaan siitä, että olisin pitänyt ideaa huonona vaan päinvastoin. Koin silloin ja koen edelleen, että jos ja kun aion kirjoittaa ajatuksiani kummeista, haluan astella sanani niin, että tulen varmasti oikein ymmärretyksi. Pahinta olisi nimittäin siinä tapauksessa, että tämän postauksen jälkeen joku lastemme kummeista ajattelisi, että hän ei jollakin tapaa "riitä" meille kummina sellaisena kuin on. Tämä maailmanmeno on tällä hetkellä sellaista, että erilaisia vaatimuksia ja olettamuksia tulee meitä kohti joka puolelta. En halua, että kukaan lastemme kummeista kokisi kummiuden yhtenä vaatimuksena monien muiden joukossa. Siispä sanon tämän heti jo tähän alkuun, koska tiedän että näitä juttuja lukee moni lastemme kummeista: te kaikki todellakin riitätte ja kelpaatte. Se mitä olette ja teette omalla paikallanne, on hyvä ja iloitsemme teistä kaikista. 

Seuraan monia blogeja, joiden aihealueena on lapsiperheen elämä. Vuosien varrella bloggaajien perheet ovat kasvaneet ja hyvin usein vauvan synnyttyä on tullut vuoro lukea bloggaajan ajatuksia ristiäisistä ja kummeista. Välillä nämä kummipostaukset ovat olleet omasta näkökulmastani aika kauheaa luettavaa. Kylmä hiki otsalla olen lukenut "vaatimuslistaa", joka tulevien kummien harteille on asetettu. On haluttu, että kummi on perheen läheinen ystävä, lapsen ehdoton tuki ja turva hamaan hautaan saakka, vierailee viikottain kummilapsen perheen luona, ottaa kummilapsensa yökylään säännöllisesti, vie retkille ja lomamatkoille, ostaa kalliita lahjoja, osallistuu kaikkiin mahdollisiisn joulu-, kevät- ja mitälie juhliin, pitää yhteyttä lisäksi soittelemalla, viesteilemällä ja on myös vanhempien varaventtiili eli karauttaa apuun, kun tarvitaan lastenhoitajaa, leikittäjää ja kuuntelevaa korvaa. Eikä siinä mitään, jos jollakin on tämä tilannne, niin onneksi olkoon, mutta rehellisyyden nimissä, kuinka moni pystyy olemaan tällainen kummi? Ja tuo yllä kirjoitettu ei ole mikään liioiteltu kuvaus, vaan ihan todellisuutta. Olempa joskus lukenut sellaisenkin postauksen, jossa vanhemmat peruivat kummikutsun, kun onneton tuleva kummiehdokas oli kehdannut epäillä omia resurssejaan hoitaa kummilastaan kovin usein.

Huh, sanon minä. Minä en ainakaan ole pystynyt olemaan ylläkuvatun mittapuun mukainen kummi yhdellekään kummilapselleni. Ja toisaalta, kukaan omien kummilasteni vanhemmista ei ole koskaan edellyttänyt minulta mitään tämän kaltaista (ja he ovatkin kaikki tolkun ihmisiä), enkä myöskään minä ole omien lasteni kummeille vaatimuslistoja lähetellyt. Kummit pystyvät moneen asiaan, mutta eiväthän hekään mitään yli-ihmisiä ole. Lastemme kummit ovat joukko erilaisia, hyvin eri aloilla työskenteleviä ihmisiä. Osalla heistä on omia lapsia, osalla ei. Jokaisella on elämässään paljon kaikkea (suurimmalla osalla työtä ainakin ihan liian kanssa) ja kummius on heille yksi rooli muiden joukossa. 

Itsekin olen kummitäti useammalle ja jokaisen kummilapsen kohdalla kummius on muodostunut omanlaisekseen. Toisten kummilasteni kanssa olen enemmän tekemisissä kuin toisten. Nuorimmainen heistä on vielä ihan vauva ja vanhin sai juuri oman vauvansa. Elämää ja elämänkulkua, sitä se on.

Mitä sitten kummeista ja kummiudesta ajattelen? Kummit ovat kastejuhlassa kasteen todistajia ja tottakai olemme jokaisen kummin kohdalla toivoneet, että he pysyisivät lastemme ja koko perheemme elämässä mukana tavalla tai toisella. Tämä tapa ja toinen tarkoittaa käytännössä sitä, että elämä kulkee kulkuaan ja me kaikki siinä mukana. Välillä yhteydenpito on tiivistä, välillä ei niin kovin tiivistä. Asuinpaikat vaihtuvat ja on päivänselvää, ettei satojen kilometrien päästä lähdetä kummilapsen synttärikahveja juomaan arki-iltana. Juodaan ne sitten, kun nähdään seuraavan kerran. Ei tehdä kynnyskysymyksiä silloin, kun niitä ei ole pakko tehdä. Kummin ja kummilapsen suhde muotoutuu omanlaisekseen, mutta ei siitä pidä mitään stressiä kenenkään repiä. Kukin hoitaa kummin tehtävää oman persoonansa kautta. Toiselle sopii yksi tapa, toiselle toinen ja molempi parempi. Me vanhempina emme halua määritellä miten itse kukin kummiuttaan käytännössä toteuttaa. 

Itse ajattelen kummien olevan lapselle aikuisia ystäviä/kavereita. Vanhempien ja isovanhempien lisäksi on hienoa, jos lapsella on elämässään muitakin turvallisia aikuisia. Kirkkojärjestyksen mukaan kummien tulee olla evankelisluterilaista uskoa tunnustavia, konfirmoituja seurakunnan jäseniä (tämä aihe puuttui monista vaatimuslistoista, vaikka se on yksi niistä harvoista oikeista "vaatimuksista", joita kirkkolaki kummeille asettaa). Meidän perheen tyyliin ei kuulu kysellä keneltäkään uskon määrää ja vahvuutta. Emme ole tuomarin paikalla siinä(kään) asiassa. Lähdemme siitä ajatuksesta, että mikäli kummi ei avoimesti ja julkisesti kiellä Jumalaa, hän täyttää tämän kirkkolain pykälän. Tunnustavaa ateistia en osaisi kummiksi pyytää ja tuskin hän tehtävään suostuisikaan. On ihana ja turvalllinen ajatus, että lastemme kummit joskus rukoilevat kummilastensa puolesta. Uskon heidän niin tekevän, ei meidän semmoisia tarvitse kysellä.

Ja sitten vielä yksi asia. Meillä on viisi lasta. Onko esikoisella parhaat kummit ja kuopuksella jämät? Tähän kysymykseen voin vastata lyhyesti ja erittäin rehellisesti: ei todellakaan!!!!!!! Syyt siihen, miksi kullakin lapsella on juuri ne kummit, jotka heillä on, eivät kuulu tänne blogiin kaikille jaettaviksi. Olemme iloisia ja kiitollisia kaikista lastemme kummeista ja siitä, että he ottivat tehtäväkutsun vastaan. He kaikki ovat omalla paikallaan osa perheemme verkostoa. Annetaan kaikenlaisten kummien kukkia:) Ei reunusteta kenenkään taivalta enemmillä vaatimuksilla kuin mitä siinä jo on.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Räkää, hiuksia ja banaanijukurttia


Niin vaihtui tammikuu helmikuuksi ja meillä se on alkanut jotenkin nihkeän nahkeasti. Pienin sairastaa ja se on tarkoittanut rikkonaisia öitä, huonosti nukuttuja päikkäreitä, räkää, limaa, paracetamolia, ibuprofeiinia, ventolinea plus tietenkin normaalia enemmän kiukuttelua ja ärsyyntymistä. Ehkä ihan syystäkin esikoinen tokaisi mulle eilen: "Sää äiti oot aika suolanen". Kun näytin juuri siltä mitä ajattelin eli minulla ei varsinaisesti ollut mitään käsitystä siitä, mitä tarkoittaa "olla suolanen", sain selvennyksen: "Ja se ei oo mikään kohteliaisuus". Osasyy tähän toteamukseen saattoi olla myös siinä, että hetkeä aikaisemmin olimme keskustelleet (lue: väitelleet) siitä, miksei meille osteta K-18 konsolipelejä, kun perheen vanhin lapsi on täyi-ikäinen jo viiden ja puolen vuoden kuluttua.

Jos luonne on tällä äiteellä ollut viikon aikana himppusen takakireä, niin ilmeisesti tämä ulkoinen habituskaan ei ole ollut siitä hehkeimmästä päästä. Olimme lähdössä viemään pikku-ukkoa lääkäriin, kun Nelly katsoi minua päästä varpaisiin hyvin pitkään. Hän katsoi ja katsoi ja totesi sitten, "pitäiskö äiti sun vaihtaa vaatteet ennen kuin lähetään. Sun housuissa on räkää, hiuksia ja banaanijukurttia".

Ulkona on ollut kauniin talvista, mutta maisemia olemme nauttineet vain ikkunan takaa katsoen. Kun on ollut paljon sisällä, tulee välillä sellainen tunne, että elämä soljuu siellä jossakin omaa tahtiaa ohitse ja itse on jonkinlaisella sivuraiteella, eikä oikein tahdo päästä kytiin. Tänään oli jo vähän yritystä, kun sain leivottua sämpylöitä tulevan viikon aamupaloille. Pikku-ukon kuumekin näyttää vihdoin laskeneen, joten jospa tämä taas tästä ja päästään mekin helmikuun kyytiin.