Joulumainokset - peukku ylös vai alas?

Ainakaan vielä postilaatikkoon ei ole kolahdellut kovinkaan montaa jouluista mainosta. Siihen ei mene kuitenkaan kuin hetki, jolloin noita värikkäitä, ylisanoin varusteltuja prosyyreitä tuntuu kulkeutuvan joka paikkaan niin ovista kuin ikkunoistakin. Yksi lupaa yhtä hyvää, toinen kahta kaunista ja aina on halpaa, helppoa tai muuten vain tarpeellista. Jollekin nämä joulun ajan, tai oikeastaan koko loppuvuoden, mainokset ovat harmaiden hiusten aihe ja joka päiväisen postinhakureissun harmitus, toiset eivät välitä niistä mitään ja jotkut odottavat kieli pitkällä. Mihin ryhmään tunnistat itsesi kuuluvaksi?

Minä tykkään jouluisista mainoksista. En varsinaisesti odota niitä, mutta mukava niitä on laatikosta löytää. Selailen mainoksia lahjaideat mielessä, mutta selailen niitä myös ihan vain omaksi ilokseni, ostan silmilläni. Mainosten selailussa on omalla kohdallani kyse vähän samasta asiasta kuin kaupoissa kiertely: saatan kulkea ja kierrellä kaupoissa, mutta mukaan tarttuu kohtuullisen vähän tavaraa. En ole mikään suurshoppailija ja siksi silmillä shoppailu riittää usein ja tavarat jäävät hyllyyn. 

Joulun kaupallisuudesta puhutaan paljon, mutta itse ajattelen sen olevan jokaisesta itsestään kiinni, kuinka kaupallisen joulun itselleen laittaa. Eivät mainokset pelkästään tee kaupallista ja pinnallista joulua, vaan ennemminkin se, kuinka näihin mainoksiin suhtaudumme. Juoksemmeko joka tarjouksen perässä vai tyydymmekö ihailemaan kauniita joulutavaroita lehdestä ilman, että kaikki niistä pitää saada ja mieluiten heti. 

Minä nostan peukun joulumainoksille. Mitä sinä teet?

Syysloman alku

Ensimmäiset uuden talven lumihiutaleet ovat pudonneet Puron varteenkin. Ne leijailivat eilen, mutta sen verran niukasti niitä oli, että sulivat heti maahan päästyään. Pakkasyö kuurasi puut kauniiksi ja auton laseja raaputtaessa tuli mieleen, että talvirenkaat on vaihdettava ennen pitempiä ajoja.

Koululaisten syysloma alkoi juhlavissa tunnelmissa, kun eilen vietimme lasten serkun kastejuhlaa. Siinäkin mielessä oli mukavaa, että pakkaspäivä osui eiliselle ja teki luonnosta juhlavan näköisen. Nyt sataa vettä, eikä kuulaasta syyspäivästä ole tietoakaan. Mutta olipas vaan kivaa kokoontua yhteen pienien juhlien merkeissä, tavata sukulaisia ja syödä vähän liikaa herkkuja. 

Juhlien keskipiste oli ihana pieni poika. Äkkiä ne vauvat kasvavat, kun vertaa serkkupoikia keskenään. Vaikka meillläkin on vielä vauva, niin tuo viime viikolla 9 kuukautta täyttänyt "vauva" tuntui isolta jätkältä pienen serkkunsa rinnalla. Ensimmäisen vuoden aikana jo yksikin kuukausi ikäeroa tekee paljon. Toivottavasti serkuksista kasvaa hyvät kaverit, niin yhteisissä leikeissä kuin ehkä pienessä pahanteossakin.

Lokakuu puolivälissä

Kalenterissa ja elämässä päivät ovat nakutelleet eteenpäin niin, että lokakuutakin on eletty jo kaksi viikkoa. Puut ovat lähes kokonaan luopuneet lehdistään ja sehän tarkoittaa sitä, että enää ei voi kovin pitkään vältellä haravaan tarttumista. Ei vain yhtään huvita haravoida pihaa kovin montaa kertaa syksyn aikana ja siksi yritämme vitkutella haravanvarteen tarttumisen kanssa mahdollisimman pitkälle. Viime vuonna onnistuimme siinä niin hyvin, että satoi ensi lumi lehtien päälle. Toivottavasti tänä syksynä talvi antaa odottaa itseään ihan kunnolla marraskuun puolenvälin paremmalle puolelle. Tämä siis kainona toivomuksena Hänelle, joka säät ja ilmat säätää.

Lokakuu on myös Roosa-nauha kuukausi ja perinteitä noudattaen kauppareissulla tarttui mukaan tämä Duudsonien taidonnäyte. Lokakuussa on hauskaa seurata ihmisiä ja bongailla Roosa-nauhoja milloin mistäkin. Omasta mielestäni hauskin bongaus on toistaiseksi ollut kirkossa suntion rintapielestä, kun hän kolehtia keräsi.

Lokakuu on ollut ensimmäiseltä puoliskoltaan, niin kuin yleensäkin, sellainen tavallinen ja arkinen syksyn kuukausi. Koululaiset hoitavat leiviskäänsä koulussa ja me aikuiset sitten kukin tahoillamme. Harrastukset pyörivät omalla painollaan ja elämä on kutakuinkin tasapainossa tai ainakin niin tasapainossa kuin se nyt voi seitsemän hengen perheessä olla. Päivät ovat ennalta-arvattavia ja jos eivät nyt aivan tylsiä niin aika tasaisia kuitenkin. 

Sateiset päivät ovat houkutelleet sytyttelemään kynttilöitä ja vuosi vuodelta suuremmaksi käyvä joululehtien läjä on aseteltu koriin ja olohuoneen nurkkaan tarjoamaan rentoutusta kauniiden kuvien ja tunnelmien muodossa.

Loppukuusta onkin sitten ihan eri meiningit, kun koittaa koululaisten syysloma ja loman molemmin puolin saamme olla mukana pienten poikien ensimmäisissä juhlissa, mukavaa:)

Lokakuun lehdetön puu

En tiedä kuinka kummajaiselta kuulostan tämän myöntäessäni, mutta mielestäni Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto on mielenkiintoinen kirja. Se on kirja luettavaksi ympäri vuoden. Kirja kertoo vanhoista merkkipäivistä ja kansanomaisesta sääkalenterista kuukausikohtaisesti. Ennen seurattiin luonnonmerkkejä paljon suuremmalla mielenkiinnolla kuin nykyään. Eikä se ole mikään ihme, kun jokapäiväinen leipä oli kiinni siitä, millainen sato itse kunkin peltotilkuilta oli syksyllä tulossa. Muutenkin elämänmeno oli nykyistä huomattavasti riippuvaisempaa ilmoista, joten ihmekkös tuo, jos säätila kiinnosti. 

Aamukahvia hörppiessäni lueskelin tänään, mitä lokakuun kohdalle oli kirjoitettu. Savolainen (tarkemmin sanottuna maaninkalainen) kansanruno maalaili nyt alkanutta uutta kuukautta seuraavasti: 

"Lokakuu ei ole joka kuu:

Päivät pienet pilvelliset,

yöt pitkät ja pimeät.

Halla hanhen siiven alla,

talvi joutsenen takana."

Enpä tuota runoa osaa sen kummemmin tulkita, mutta jokin siinä osui ja upposi mieleni runolliseen puoleen. Erittäin osuva runo lokakuulle, kyllä maaninkalaiset sen ovat tienneet.

Perinteisesti lokakuussa on seurattu vesien jäätymistä ja lehtien lähtöä, koska niistä on saatu vihjeitä tulevasta keväästä ja uudesta sadosta. Vilkuna kirjoittaa, että milloin lehti lähtee lokakuussa, niin samana päivänä lumet lähtevät toukokuussa tai sitten jo huhtikuussa, jos lehdet ovat varisseet jo syyskuun puolella. Jäin miettimään kuinka tämän tulkitsisin meidän pihan puiden perusteella. Lehdet alkoivat varista jo hyvän aikaa ennen syyskuun loppua, mutta toisaalta puissa on edelleen paljon lehtiä. Poikkeuksen muodostaa yksi ainut koivu, joka kasvaa pihallamme pihlajien ja koristekirsikkapuiden ympäröimänä: se on pihan ainut puu, jossa ei ole enää yhtään lehteä.

Miksi tuo yksi koivu pudotti kaikki lehtensä, mutta pihan muut koivut vielä sinnittelevät? Onko kyseessä joukkovoima? Muut koivut kasvavat pihan reunalla siistissä rivissä. Onko heillä tukea toisistaan? Joutuiko tämä yksinäinen koivu antamaan periksi tulevalle talvelle aikaisemmin, koska ei saanut muista "eri merkkisistä" puista tukea itselleen? Mitenkä sen selittäisit Kustaa Vilkuna ja vanha kansa? Entä onko Pekka Poudalla tähän mitään lisättävää?