Syyskuun viimeinen ilta

Ulkona on jo aivan pimeää. Katuvalot valaisevat talon ohi kulkevaa tietä ja ulottavat kajoaan sisällekin, jos sammuttaa kaikki muut valot. Talo alkaa olla hiljainen, keittiöstä kuuluu tiskikoneen hurina, mutta jutustelu kahden pienen tytön huoneessa on vähitellen vaimennut. Tänä iltana he saivat odotettuun yökylään isoveljen, joka oli viime yön partioryhmänsä kanssa yöretkellä. Ihan täyttä vahvuutta yökyläily ei tänä viikonloppuna saavuta, koska isosisko tulee kotiin vasta huomenna 10-leiriltään. Ja mikä parasta, yskimistä kuuluu enää vain siitä huoneesta missä minä olen:D Näyttää siltä, että joka syksyinen flunssa on vain pakko hyväksyä. Onneksi ei mitään sen pahempaa. Viime syksyyn verrattuna tämä flunssa-aika tuntui jotenkin helpolta, kun on voinut surutta ottaa päänsärkyyn lääkettä, eikä ole tarvinut miettiä onko siitä kuinka paljon haittaa mahassa kasvavalle elämälle. 

Menemisiä ja tulemisia. Sitä on tämä viikonloppu ollut ja sitä on jollakin tavalla ollut koko syyskuu. Olemme ottaneet tavaksi tehdä sunnuntaisin jääkaapin oveen listan, johon kirjaamme ylös kaikki seuraavalla viikolla muistettavat menot ja muut asiat. Samalla, kun ottaa kaapista maitopurkin, voi toisella silmällä vilkaista listaa ja muistuttaa itseään ja muita asianosaisia, kenen pitää milloinkin muistaa ottaa kouluun uimakamppeet, milloin on vanhempainvartti tai mitä harrastuksa milloinkin on. Harmittelen, etten ole älynnyt tehdä tätä jo aikaisemmin, sillä viikkolista on ollut helpommin hahmotettava juttu ihan tuolle viisivuotiaallekin tavallliseen kalenteriin verrattuna. 

Sumu ja sateet ovat hallinneet tämän kuukauden säätiloja. Minä en sumusta tykkää. Siinä on jotakin arvaamatonta ja liian peittävää. Sateen kanssakin pärjää, kun kuitenkin näkee eteensä. Viime vuoden lokakuusta jäi mieleen kauniit ja kuulaat säät. Toivottavasti sellaisia olisi tiedossa nytkin. Joten hei sitten sumuinen syyskuu, nähdään taas ensi vuonna!

Tarina kahden pienen tytön huoneesta

Olipa kerran kaksi pientä tyttöä, jotka nukkuivat kerrossängyssä yhteisessä huoneessaan. Tyttöjen mielestä uni ei tule, ellei sängyssä ole vähintään viisi erilaista unilelua ja jokaisella unilelulla täytyy luonnollisesti olla oma peitto ennen nukkumaan menoa. Jotkut unileluista tarvitsevat myös oman unilelunsa, jotta yöstä tulisi rauhallinen. Uni ei myöskään tule ilman iltasatua, joka luetaan joka ilta eri kirjasta. Isompi näistä pienistä tytöistä tykkäsi lukea iltasatua pienemmälle siskolleen ja usein he nukahtivatkin samaan sänkyyn kirja välissään. Unilelujen ja iltasatukirjojen lisäksi sängyssä on mukava piirtää ja värittää ja ennen nukahtamista värityskirjat voi säilöä tyynyn alle odottamaan seuraavaa iltaa. Kynät säilötään myös tyynyn alle, mutta ymmärrettävästi ne eivät siellä pysy koko yötä, vaan leviävät tasaisen varmana mattona sänkyyn ja siitä sängyn alle ja viereen.

Barbileikit ovat myös näiden kahden pienen tytön suuressa suosiossa. Barbeille on mukava vaihtaa vaatteita ja kenkiä. Lisäksi barbien hiuksia on hauska kammata ja laittaa. Tähän hommaan he käyttävät omia pinnejään ja hiuslenkkejä, jotka kyllä helposti saattavat unohtua barbien päähän pitkäksikin aikaa. Barbitaloa voi sisustaa oikeilla ja lisäksi itse tehdyillä huonekaluilla niin, että se muuttuu tarpeen vaatiessa barbin asunnosta milloin eläinsairaalaksi tai kouluksi. Ja mikäli barbitalosta tulee eläinsairaala, vaatii se ehdottomasti paljon pieniä eläinpotilaita. Mitä pienempiä eläimiä, sen parempi, koska niitä mahtuu sairaalaan monta. Hevosia ei kuitenkaan viedä eläinsairaalaan, vaan niillä leikitään kaikkea muuta. Ne laiduntavat, ravaavat ja niillä ratsastavat kaikki mahdolliset nuket ja nuken sukulaiset, jotka vain selkään mahtuvat.

Ja eipä olisi kahden pienen tytön elämä mitään ilman pukuleikkejä. Kuinka mahtavaa onkaan pukeutua prinsessoiksi tai keijuiksi. Mitä enemmän pinkkiä ja hörhelöitä, sen parempi. Tyylitietoiset prinsessat käyttävät toki käsilaukkuja ja lukuisia koruja, joita vaihdetaan uusiin noin kahden minuutin välein. Lisäksi kengät ovat oleellinen osa pukeutumista. Ei välitä ovatko kengät samaa paria tai muutenkaan sopivia, pääasia että kivasti kopisee.

Ja pukuleikkien jälkeen on vuorossa legoilla rakentelu. Se onnistuu helpoiten, että kaadetaan kaikki legot lattialle, niin löytää helpoimmin sen "milli kertaa milli"-kokoisen osan, jota juuri nyt tarvitsee. Hieman tietysti täytyy legoläjää penkoa, koska juuri nyt näkyy vain muutamia kymmeniä turkooseja ja liiloja "milli kertaa milli"-palasia ja pienet tytöt tarvitsevat vaalean keltaisia paloja. Legorakentelu ei tietenkään tule koskaan valmiiksi, joten ne kannattaa jättää lattialle levälleen siksi ajaksi, että käy syömässä tai menee ulos. Ja ulkoilun jälkeen väsyttää niin, ettei heti jaksa rakentaa legoja vaan mieluummin tekee uusia koruja prinsessaleikkeihin. Uusia koruja saa helposti tehtyä pujottamalla pieniä ja vähän suurempiakin helmiä siimaan tai lankaan. Näitä helmipaketteja myydään kaupoissa ja yhdessä paketissa voi helposti olla useampi tuhat helmeä.

Kovasti nämä pienet tytöt tykkäävät asua omassa huoneessaan. He tykkäävät myös kovasti leikkimisestä ja ainakin heidän äitinsä on sitä mieltä, että heillä on tosi mukavia leikkejä. Pienet tytöt myös ihan tosissaan yrittävät pitää huoneensa siistinä. Minkä sille voi, että joskus väsyttää niin paljon, ettei jaksa olla kovin huolellinen. Silloin on helpointa vain survoa tavarat yhteen kasaan ja lykätä se kasa nurkkaan. Ei ole maailman tärkeintä, että pienten tyttöjen huone kiiltelisi puhtauttaan. Siellä saa näkyä ja kuulua elämä. Mutta joskus tilanne voi mennä siihen pisteeseen, että tilanne vaikuttaa lähes toivottomalta. Siinä vaiheessa, kun pieni tyttö painaa kasvot käsiinsä, antaa kyynelten valua ja toteaa, että "me ei saaja meijän huonetta enää siistiksi, kun sielä on niin palijo kaikkia", on aika astua apujoukkojen esiin.

Tänä viikonloppuna olemme käyttäneet puolitoistapäivää siivoamalla huonetta, jossa asuu kaksi pientä tyttöä. Urakoinnin saldona tavarat ovat nyt siellä missä niiden pitääkin olla. Lisäksi olemme löytäneet ainakin 35 hiuspinniä, lukuisia parittomia villasukkia, koneellisen puolipitoisia vaatteita, neljä aluslakanaa (muualta kuin sängystä) ja legoja ihan joka paikasta. Lisäksi minulle on selvinnyt, että lapsilla on tarroja vaikka kokonaisen koululuokan tarpeisiin, he ovat suunnitelleet matkavärityskirjan (jonka takakannessa luki: valmistettu Suomessa... miten niin meillä syynätään ainakin ruuan alkuperämaa tarkkaan?) ja leikkihevosten määrä lasketaan kymmenissä. Sellaisia leluja, joille ei leikitä, en juurikaan löytänyt. 

Jos nyt aikaansaatu järjestys kestää esimerkiksi keskiviikkoon, voidaan siivouspäivää pitää onnistuneena. Korotinko ääntäni siivouksen aikana? Kyllä, kolmesti. Olenko iloinen siitä, että pienet tytöt tykkäävät leikkiä? Kyllä, enenmmän kuin kolmesti. Olenko tietoinen, että tämäkin on vain vaihe? Kyllä, valitettavasti. Meillä on jo sellainenkin huone, jossa ei enää leluja juurikaan näy. Aionko ostaa lapsilleni lisää leluja? Luultavasi kyllä, mutta harkitusti ja tarpeeseen. Mitä opin? Jos löydät laatikon peränurkasta paperin, jossa on haalea vihreä viiva ja yhdessä kulmassa violettia suttua, älä kysy onko se tarpeellinen. Lukija saa vapaasti arvata mikä oli vastaus.

Luin kerran jostain viikkolehdestä artikkelin, jossa väitettiin, että keskiaikaisessa linnassa oli lukumäärällisesti vähemmän tavaraa kuin nykyajan lastenhuoneessa. En ihmettele sitä lainkaan.

Syyskuun puolivälin kuulumisia

Syyskuu kolkuttelee puoltaväliä. Niin äkkiä ovat taas kaikki päivät menneet, että oikein itsekin hämmästyin, kun kalenteria katsoin. Mutta uskottava se on, kesä on ohi, tuuli viskoo koivujen lehtiä ympäri pihaa ja sataa. Sataa, sataa ja sataa. Jos ei muuta sanottavaa tämän kuun ensimmäisestä puolikkaasta ole, niin ainakaan ei ole ollut kuivaa, ei missään mielessä.

Pihlajat ovat hehkuneet tänä syksynä oranssinaan marjoja. Joka vuosi ei ole samanlaista loistetta niiden oksilla, mutta sen muistan varmuudella, että viisitoista vuotta sitten pihlajat olivat myös yhtä loistavan oranssin ja vihreän värisiä kuin tänäkin vuonna. Viisitoista vuotta sitten syyskuussa menin naimisiin. Tämän vuoden syyskuulla seisoin pihalla, katselin pihlajia ja mietin hieman hölmistyneenä ajan kulumista. Olo oli jotenkin epätodellinen. Viisitoista vuotta tuntuu näin kirjoitettuna pitkältä ajalta, mutta ei se siltä kyllä tunnu. En uskaltanut ajatella samaa aikaa eteenpäin.

Vastapainoa kotielämälle sain viime viikonloppuna, jolloin lähdin kolmen vanhimman lapsen ja kahden lainalapsen kanssa lippukuntamme syysretkelle Kuusamoon. Retki oli kaikinpuolin onnistunut ja ehdimme kokea monenlaisia asioita viikonlopun aikana. Lauantaina kävimme mm. melomassa ja kiersimme pienen karhunkierroksen. En ole koskaan aikaisemmin ollut yötä erossa meidän vauvoista näin varhaisessa vaiheessa ja se tietenkin jännitti etukäteen. Eppu on siis rahtusen alle 8kk ja hyvin oli selvinnyt kotona iskämiehen ja nuorimman isosiskonsa kanssa. Jonkin sortin ihmettelyä oli ollut ilmassa, sillä Eppu oli jokellellut huomattavasti vähemmän kuin yleensä, mutta muuten kaikki oli mennyt hyvin. Itseäni onnittelen siitä, että sain kaikki viisi kyytiläistäni turvallisesti Kuusamoon ja sieltä kotiin. Ajan nykyisellään autoa niin vähän, että pitemmät ajomatkat jännittävät paljon enemmän kuin ennen.

Syyskuun puoliväli päättää kuukauden ensimmäisen jakson, mutta aloittaa samalla lähes koko loppuvuoden kestävän ajanjakson, tänään on 100 päivää jouluun. Sen kunniaksi söimme tänään riisipuuroa. Vaikka ei tuo riisipuuro meillä mikään jouluruoka olekaan. Syömme sitä tasaiseen tahtiin ympäri vuoden: halpaa, hyvää ja haudekattilalla tehtynä myös helppoa. Vaikka olenkin jouluihminen ja tykkään kaikenlaisesta jouluun valmistautumisesta, niin ei täällä Puron varresa vielä mitkään joulufiilistelyt ala. Syksyn pitää ensin saada tulla ja olla ja vasta sitten on joulun odotuksen aika. Sadan päivän valmstautuminen tuntuu turhan pitkältä ajalta. Mutta heitäkin on, jotka aloittavat tänään ihan kunnolla "jouluttamisen". Facebookissa on oikein mukava hyvän mielen ryhmä, jossa erilaiset jouluhöperöt jakavat ajatuksiaan ja fiiliksiään joulusta ympäri vuoden. Niitä juttuja on ollut mukava lukea, vaikken ihan niin innokas itse olekaan. Mutta jokainen tyylillään ihan vapaasti.

Hyvää viikonloppua!