Miten kävi kesälistan?

Kirjoittelin toukokuussa itselleni kesälistaa eli asioita, joita toivoisin tapahtuvan tulevana kesänä. Lupasin palata kesälistan toiveisiin ja suunnitelmiin kesän lopulla ja katsoa millainen on listan toteutumisprosentti. Elokuuta on jäljellä vielä muutama tunti, joten katson kesän jollakin tasolla päättyneeksi tähän iltaan. Vaikka sää saattaa syyskuussa olla moninpaikoin hyvinkin kesäinen, on syyskuu kuitenkin jo selkeästi syksyä, joten olkoon tämä samalla päätös Puronvarren kesälle. 

Pitemmittä puheitta suoraan asiaan, mitä toivoin kesälle 2017 ja miten toiveet toteutuivat?

- Käyn kesäteatterissa

Jee! Ensimmäinen toive voidaan katsoa toteutuneeksi kokonaan. Kävin ystäväni kanssa kesäteatterissa katsomassa "Särkelä itte"-näytelmän. Hyytävästä heinäkuisesta ilmasta huolimatta ilta oli varsin onnistunut ja meillä oli tosi mukavaa. Lasten kanssa en käynyt teatterissa, mutta tämä olikin kesälista, johon olin listannut nimenomaan itseäni koskettavia asioita, joten tarkastelen toteutumaa myös sitä kautta.

- Istun terassilla saunan jälkeen ja nautin hiljaisesta kesäillasta/yöstä

Tein näin kahdesti. En tiedä miksi olin tämän kirjannut, koska tiedossa oli tuleva sauna- ja pesuhuoneremontti. Terassilla istumisen sijasta kävin hiljaisessa kesäillassa/-yössä ulkona suihkussa monta kertaa. Siitä tykkäsin ja se oli omalla tavallaan rentouttavaa, paitsi silloin kun satoi jotain ihme jäätävää tihkua ja maisema oli pelottavan sumuinen.

- Harrastan liikuntaa kolme kertaa viikossa

KUKA TÄMÄN ON TÄNNE KIRJANNUT???????????????????????????????????????

 KOLME KERTAA VIIKOSSA??????????????????????????????????? 

Joko saa lopettaa nauramisen? Kävin pyöräilemässä ehkä kahdesti tai kolmesti, siis koko kesänä. Voisin kaunistaa tätä tilastoa kertomalla, että kävin tänä iltana lenkillä, mutta en viitsi. Minulla on liikuntaongelma ja haluan tehdä sille jotakin.

- Käyn ulkona syömässä.

Toteutui. Meillä juhlittiin Emmyn ensimmäistä täyttä vuosikymmentä ja sen kunniaksi kävimme koko perhe ulkona syömässä Emmyn valitsemassa paikassa. Rehellisyyden nimessä on sanottava, että tätä toivetta kirjoittaessani toivoin, että kävisin ulkona syömässä huomattavasti useammin, mutta hyvä näinkin. Melkein ulkona syömiseksi voi laskea minun ja iskämiehen salaisen paheen, että aina joskus lasten mentyä nukkumaan toinen hyppää autoon ja hakee grilliruokaa kotiin. Suosittelen!

- Järjestän autotallissa majailevat laatikot, jotka sisältävät lähinnä minun romujani

Toteutui, mutta ei täysin omaa ansiotani. Loppujen lopuksi siinä kävi niin, että iskämies roudasi laatikon kerrallaan sisälle ja järjestimme ne yhdessä. Sain hyvät naurut, kun huomasimme, että laatikoissa oli yllättävän paljon myös iskämiehelle kuuluvia tavaroita.

- Grillaan paljon

Totetui aika hyvin. Jokainen määrittelee itse, mitä tarkoittaa, kun grillataan paljon, mutta omasta mielestäni meidän kesäkeittiö oli Suomen suven vaihtelevissa sääoloissa ihan hyvällä käytöllä.

Tällainen oli varsinainen kesälista ja aika mukavalta näyttää toteutumisprosentti. Jatkoin listaa jo lähtökohtaisestikin epävarmemmilla toiveilla, kuinka kävi sen kanssa?

- Teen reissun entiseen asuinkaupunkiini Turkuun

No en sitten tehnyt. Ei olisi missään välissä ehtinytkään.

- Teen reissun Helsinkiin

En mennyt sinnekään. Missä ihmeen välissä?

- Luen kirjan joka viikko

Luin, mutten joka viikko. Edelleenkin aika oli aika kortilla, mutta joku kirja oli koko kesän luvun alla.

- Vietän päivän Oulussa

Lasketaanko Hailuoto Ouluun? Olin siis melko lähellä.

- Vietän päivän Jyväskylässä

Olipas mulla hinku matkustaa. Kovin jäi kesä köykäiseksi reissaamisen osalta. Arvattavastikaan en selvinnyt Jyväskyläänkään.

Edelleenkin olisi kova tarve päästä hetkeksi irtautumaan näistä kotiympyröistä. Jos kaikki menee hyvin, niin ensi viikolla tähän aikaan laukut on pakattu ja auto suunnattu kohti Koilismaata partion syysretken merkeissä. Pientä irtiottoa siis luvassa.

Mutta tähän päättyköön Puronvarren kesä. Jos menneen kesän haluaisi jotenkin tiivistää, niin ehkä sitä voisi kuvailla sanoilla kiva, mutta kiireinen. Akut eivät varsinaisesti ole ladattuja tulevaa talvea varten, mutta oma oli valintamme, tämä kiire ja touhotus siis. Pitää yrittää latautua tuolla uudessa saunassa nyt.

Hei, hei elokuu! Katsotaan mitä syyskuu tuo tullessaan.

Pullapäivä

Kun on elänyt lapsuutensa kodissa, jossa tuoksui tuore pulla usein, sitä kokee jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, ettei tarjoa omille lapsilleen sitä samaa. Sillä mikään ei ollut niin mukavaa kuin tulla koulusta kotiin ja jo pihalle haistaa, että äiti oli leiponut pullaa. Tykkään leipoa ja leivonkin aika usein, mutta yleensä kaikkea muuta kuin pullaa. Kynnys suklaapiirakan tekoon tai sämpylöiden pyöräytykseen on varsin matala, mutta ruetaampa puhumaan pullan leipomisesta, niin johan keksin suut ja silmät täyteen erilaisia syitä, miksi juuri tänään en sitä voi leipoa.

Yksi tekosyy lienee se, että pullan leipomiseen menee jonkin verran aikaa. On helpompaa leipasta piirakka tai joku muu sellainen leivonnainen, jota ei tarvitse kohottaa. Jos olen yksin kotona lasten kanssa, tuntuu hankalalta ryhtyä sellaiseen leivontaan, jossa parhaan lopputuloksen saa silloin, kun sen voi hoitaa yhtäjaksoisesti, ilman keskeytyksiä alusta loppuun. Tiedän tosin aika monta äiti-ihmistä, joilta onnistuu mainiosti sekä vauvan hoitaminen että pullan leipominen, joten tämä tekosyy ei välttämättä päde muihin kuin minuun. 

Tänään kuitenkin tuollaiseen keskeytyksettömään leivontaan oli mahdollisuus, kun iskämies oli kotosalla, eikä mikään remonttitarve hönkinyt niskaan. Olipas pitkästä aikaa varsin rentouttavaa leipoa, kun ei tarvinnut samalla huolehtia mistään muusta. Kesän remonttijaksolla kotihommat suunniteltiin niin, että iskämies pystyi tekemään hommia pesuhuoneessa rauhassa ja minä sompailin sitten muiden kotitöiden parissa. Silloin oli paras leipoa vain jotakin nopeaa ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että kesän leipomiskerrat voi laskea yhden käden sormilla. Nyt kuitenkin upotin kädet taikinaan ja paras kiitos oli "saako ottaa vielä toisenkin?"-kommentit, tietenkin.

Lämmintä pullaa ja kylmää maitoa. Rohkenen suositella lääkkeeksi myös tilapäiseen ärsytykseen ja harteita painaviin kuormiin. Ei poista elämän ongelmia, mutta tekee ne jotenkin helpommiksi kohdata.

Kathryn Stockett: Piiat

Niin kuin olen monesti ennenkin todennut, minulla on oikeastaan koko ajan vähintään yksi kirja kesken. Tänä kesänä luettujen kirjojen pino ei taivaita tavoittele, mutta muutama kirja on kuitenkin tullut luetttua. Viimeisin päätökseen saatettu kirja on Kathryn Stockettin Piiat. Pokkarikirja tarttui mukaani vaasalaiselta kirpputorilta, jossa kävin heinäkuun lopulla miehen veljenvaimon kanssa. Ostin kirjan lähinnä matkalukemiseksi kotimatkaan silmälläpitäen, kun viidenkymmenen sentin hintakaan ei päätä huimannut.

Piiat kertoo maailmasta, joka on pohjoismaiseen tasa-arvon edelläkävijämaahan syntyneelle valkoiselle naiselle hyvin vieras. Se kertoo 60-luvun Yhdysvalloista, joissa raja värillisten ja valkoisten välillä on sekä näkymätön että hyvinkin näkyvä. Piiat on kertomus värillisistä kotiapulaisista ja heidän valkoisista emännistään. Kirja ei ole tietokirja, mutta tarjoaa tietoa mielenkiintoisessa muodossa. Kun omaan elämänpiiriin eivät koskaan ole kuuluneet jaottelut mustien ja valkoisten kauppoihin, kirjastoihin tai asuinalueisiin, tuntuu lähes käsittämättömältä, että tällaista rotuerottelua on pidetty joskus normaalina ja sitä on lainsäätäjien toimesta edistetty ja ylläpidetty. 

Kirjan punaisena lankana kulkee tarina valkoisesta naisesta, joka ryhtyy kyseenalaistamaan sääntöjä ja normeja, joita värillisillä kotiapulaisilla on. Hän ryhtyy keräämään haastatteluaineistoa heidän elämästä. Tehtävä, joka aluksi tuntuu yksinkertaiselta, on loppujen lopuksi kaikkea muuta. Työpaikan menettämisen ja paljastumisen pelon vuoksi haastteluja on vaikea saada. Samalla kirja on kertomus ystävyydestä, rohkeudesta ja siitä, että maailmaa voidaan muuttaa pala kerrallaan.

2010-luvun Suomesta käsin räikeää epätasa-arvoa ja rotuerottelua on helppo tuomita ja halveksia. Kirja kuitenkin haastaa lukijaansa miettimään, onko omassa elämässä näkymättömiä raja-aitoja, kirjoittamattomia sääntöjä ja lainalaisuuksia, joita vain sokeasti noudattaa ilman, että pysähtyy hetkeksi ja kyseenalaistaa ne ja miettii niiden järkevyyttä. Väitän, että näitä raja-aitoja on meidän jokaisen elämässä. Meitä ohjaavat paitsi laki ja asetukset, myös monet tavat, perinteet ja pelotkin, jotka vaikuttavat asenteisiimme ja käytökseemme. Näkymättömiä raja-aitoja ei voi muuttaa ennen kuin niiden olemassaolon on rehellisesti itselleen myöntänyt. Suurinta itsepetosta ja valhetta on väittää, ettei omassa elämässä niitä ole.

Kirjasta on tehty myös elokuva. Sen haluan katsoa seuraavaksi.

Paha tuli lähelle

Eilen alkuillasta Turusta kuului pahoja uutisia. Olin kaupassa ja siellä kuulin taustalla soivasta radiosta ensimmäisen kerran, että Turussa on tapahtunut puukotus. Kotiin päästyäni kiirehdin avaamaan telelvision ja sieltähän se koko kauheus pullahti esille. Paha tuli lähelle. Paha tuli melkein iholle kiinni.

Olipa Turun puukotuksessa kyse terrori-iskusta (tätä kirjoittaessa asiaa ei ole vielä viranomaistaholta varmistettu) tai ei, se kuuluu samaan sarjaan niitä kauheuksia, joita on tasaisin väliajoin tapahtunut ympäri maailmaa. Barcelonan terrori-iskusta on niin vähän aikaa, että väkisinkin näiden kahden tapahtuman yhteyttä miettii. Ja vaikka näillä ei mitään yhteyttä olisikaan (näin ajattelen omassa päässäni), niin inhimillisen kärsimyksen määrä ei siitä muuksi muutu. Nyt vain paha tuli lähelle.

Kun ulkomailla tapahtuu verenvuodatusta, se on helppo sivuuttaa. Tai ainakin siihen voi suhtautua jotenkin neutraalimmin. Tapahtunutta voi tarkastella asian ulkopuolelta, mutta nyt se on vaikeampaa. Eikä se ole vaikeampaa siksi, että useita ihmisiä puukotettiin Suomessa. Se on vaikeampaa siksi, että se tapahtui nimenomaan Turussa. Kaupungissa, jossa olen asunut yli neljä vuotta. Paha tuli lähelle niin, että tuntui.

Paha tuli lähelle. Se tuli torille ja kaduille, jossa kulkevien ihmisten joukossa on hyvinkin voinut olla entisiä työkavereita, partiotuttuja, naapureita. Paha tuli sinne, missä olisi aivan hyvin ollut mahdollista, että kummilapsemme olisi veljensä kanssa ollut paikalla. Paha tuli kaduille, joita Kasperin kaikki kummit kulkevat. Ja jos elämä olisi mennyt vähän toisella tapaa, paha tuli kaduille, joita pitkin olisin itse voinut eilen illalla kulkea. Tai sitten siellä olisi ollut tuo meidän perheen ainoa syntyperäinen turkulainen kavereidensa kanssa. 

Eikä tähän pohdintaan mitään vastausta ole. Tuli vain mieleen, että jos jokainen yrittäisi joka päivä sanoa, tehdä tai edes ajatella jotakin pientä hyvää, niin olisiko sillä vaikutusta? En tiedä, mutta tuskin siitä haittaakaan olisi. Me ihmiset osaamme olla hiton hankalia toisillemme. Ei kaikkia voi rakastaa, mutta koitetaanko edes jotenkuten sietää toisiamme?

p.s. Postauksen kuvat ovat Turusta vuodelta 2003. Maisemat ovat muuttuneet sen jälkeen, mutta oikein kauhistuin, että sen tuoreempia kaupunkikuvia en löytänyt.

Perjantai illassa

Perjantai on illassa. Ensimmäinen vajaa viikko koululaisten arkea on takana. Olo on kliseisesti väsynyt, mutta (jos nyt ei ihan siirappimaisesti onnellinen, niin jokatapauksessa) tyytyväinen. Kirjat ovat saaneet kontaktimuovit pintaan ja läksyjäkin on ollut jo vähän. Ensimmäiset kaverisynttärikutsut ovat saapuneet, lukujärjestykset ovat lähestulkoon kaikilla kohdallaan ja ainakin tiedämme mihin aikaan kenelläkin koulu alkaa ja päättyy. Viime vuoteen verrattuna tänä kouluvuonna on jopa yksi sellainen päivä, jolloin kaikilla kolmella koulu sekä alkaa että loppuu yhtä aikaa. Se päivä on perjantai, joka samalla on tokaluokkalaisen viikon pisin koulupäivä. Hmm... 

Eli eiköhän se taas tästä ala rullaamaan. Nyt kun vielä oppisin muistamaan suunnilleen ulkoa nuo lukujärjestykset, niin ei tarvisi iltaisin ja aamuisin seistä jääkaapin edessä niin pitkään ja monta kertaa. Meilllä lukujärjestyset ovat siis kiinni jääkaapin ovessa, siitä tuo seisominen;)

Ja se mikä on tietysti kaikkein parasta, koulusta on tullut kotiin hyvällä tuulella olevia oppijoita. Päällimmäisenä mielessä ovat olleet monet positiiviset asiat päivän ajalta. Toki uudella tavalla aikataulutettu elämä kesäloman jälkeen vaatii veronsa. Arvelisin, että olisi jonkinasteista viisautta antaa koululaisten nukkua huomenna pitkään. Ja vielä pidemmälle vietyä viisautta olisi, jos ymmärtäisin itse mennä tänään ajoissa nukkumaan. Menkää te muutkin.

Arki

Kun käy pihalla, ei voi välttyä huomaamasta, miten erilaiselta tuuli tuntuu näin loppukesästä verrattuna alkukesän tuuleen. Alkukesän tuuli tuoksui kaikelle sille, miltä kesä parhaimmillaan tuoksuu: kukille, vesisateelle, savulle, tuoreelle ruoholle, sonnan ajolle. Se tuntui viileänä kasvoilla ja jotenkin kovin kevyeltä. Näin loppukesästä tuulen olemus on muuttunut. Kesän tuoksujen lisäksi siinä on jonkinlainen viileä välähdys, aivan kuin ennakkovaroitus tulevasta syksyn ja talven ajasta. Tuuli ei ole enää pelkästään iholla viileänä tuntuva leyhähdys, vaan se menee syvemmälle, tuntuu raaemmalta ja paleltaa. Kesätuuli muuttuu syystuuleksi ja tuo tullessaan arjen.

Tai miten sen nyt ottaa. Ei se arki täältä meiltä ainakaan ole mihinkään kesän aikana hävinnyt. Samat arkiset kuviot toistuvat päivästä toiseen, mutta se mitä arjella tarkoitan on tietenkin koulujen alku. Niin kauan kuin talossa asuu koululaisia, elämän rytmiä säätelevät enemmän tai vähemmän koulujen työ- ja loma-ajat. Kun koululaiset ovat lomalla, sitä samaa lomaa elävät vanhemmatkin, olivat sitten töissä tai eivät. Onnellisia olemme me, jotka saamme sen loma-ajan olla kotona vailla huolia siitä, mihin koululaiseni säilön siksi aikaa, kun itse käy kodin ulkopuolella töissä. Iso peukku kaikille teille, jotka luovitte kodin ulkopuolisen työn ja koululaisten loma-aikojen välillä. Ei varmasti ole mitään herkkua ainakaan joka hetki.

Arki, joka siis astuu koulun alkamisen myötä kuvioihin, tulee tänä syksynä olemaan mitä luultavimmin samantyyppistä kuin aikaisempinakin syksyinä. Meiltä lähtee aamulla kouluun kuudes-, nelos- ja kakkosluokkalainen. Kaikki siis jo konkareita koulutiellä ja siksi suuremmilta hermoiluilta ja jännityksiltä kaiketi vältytään. En vielä tässä vaiheessa halua ajatella vuoden päästä käsillä olevaa syksyä, jolloin esikoinen suuntaa yläkouluun. Silloin voi mietteet ainakin äidillä olla ihan toiset. Suurimmat muutokset arkeen tulevat olemaan perheen iskämiehellä, jonka työ tarjoaa kiireisen ja liikkuvan syksyn. Reissupäiviä on tiedossa paljon ja silloin pitää koko porukan puhaltaa yhteen hiileen, jotta paketti pysyy kasassa. Olen niin kiitollinen siitä, että minulla on äitiysloman myötä mahdollisuus olla tämä syksy kotona ja hoitaa oma osuuteni täällä "kotirintamalla". Koen olevani juuri oikealla paikalla täällä, enkä hinkua töihin vielä ollenkaan. Suoraan sanottuna, tällä järjestelyllä minusta on kaikkein eniten hyötyäkin.

Onneksi ei koko syksyä tarvitse elää kerralla, vaan päivä toisensa jälkeen riittää. Ja jospa tätä kesää riittäisi vielä hetkeksi. Kovin äkkiä se taas tuntuu menneen ja minä ainakin haluaisin pitää siitä vielä kiinni. Tuntuu, että kesävarasto talvea varten ei ole vielä läheskään täynnä. Tätä valoisuutta voisin ainakin tankata ihan loputtomiin.

Osa Suomen koululaisista jatkaa vielä lomaansa hetken verran, mutta paluu koulunpenkille on edessä jokaisella viikon sisällä. Mitäpä sitä muuta osaisi toivoa ja rukoilla niin omille kuin kaikille muillekin koululaisille kuin turvallisia koulupäiviä ja -matkoja, oppimisen iloa, tekemisen meininkä, mukavia kavereita eikä yhtään kiusaamista.

Malttamattomuutta ilmassa

Iskämiehen kesäloman viimeinen päivä on huomenna. Kolme viikkoa sitten meillä oli pieni toive siitä, että josko olisi mahdollista, että saunoisimme kesäloman viimeisenä lauantaina uudessa saunassa. Aika nopeasti remontin päästyä vauhtiin tuli selväksi, että tämä toive ei toteudu. Vaikka olemme saaneet remonttiin apua ja iskämies on tehnyt välillä hyvinkin pitkää päivää pesuhuoneessa, putkimiehellä ja sähkömiehellä on omat aikataulunsa ja työnsä ja sieltä tulivat raamit meidänkin remonttiaikataululle. Vielä ei ole valmista, mutta voiton puolella jo ollaan. 

Urakka on siinä mallissa, että kaikki tehtävä työ jättää näkyvän jäljen. Vesieristeet ja muut kalvot ja töhnät, joita kaakeleiden alle laitetaan, on laitettu, laastit ovat kuivuneet ja nyt on lähinnä pintatöiden ja hienosäädön aika. Autotallissa odottavat uudet lauteet käsittelyä, kylppärikalusteet odottavat sähkö- ja putkimiestä ja ovenpielet uusia ovia. Ero entiseen on... no, sanotaanko näin, että kyllä sen huomaa, että jotakin on tehty;)

Tähän asti työ on joutunut aikataulussa ja aivan mukavassa tahdissa. Kun maanantai koittaa, hommien tahti hidastuu huomattavasti. Jonkinlainen malttamattomuus hiipii mieleen. Huomaan ajattelevani useammin ja useammin, että olisipa jo valmista. Mutta vielä pitää jaksaa odotta, hetki tai kaksi. Siihen asti jatkamme pihasuihkuja, jotka ennakkoluuloista huolimatta ovat osoittautuneet varsin mukaviksi kokemuksiksi. Ennen remonttia ajattelin, että kutsumme itsemme vähän sinne sun tänne suihkuun ja saunaan, mutta eipä siihen ole ollut tarvetta. Hyvin on pihasuihkukin pelittänyt. Jopa niin hyvin, että huomasin tässä yhtenä iltana toivovani, että olisin jonkinlainen keksijä, joka osaisi suunnitella sadeveden keräilyjärjestelmän, joka lämmitettäisiin aurinkokennoilla ja siitä vesi ohjattaisiin pihalla ihan pysyvästi olevaan kesäsuihkuun.

Laatoituksen välillä on ollut päiviä, jolloin on vain pitänyt odottaa kuivumista. Nämä päivät ovat tarjonneet meille mahdollisuuden pieneen lomareissuun, joka suuntautui Etelä-Pohjanmaalle serkkujen luo ja Powerparkkiin.

Voi mitä kieputusta se taas oli yksi kokonainen päivä! On kyllä hieno homma, että meillä on kohtuullisen automatkan päässä noin kiva retkikohde. Viime kesänä minun piti jättää aika moni laite käymättä, kun pikku-ukko kasvoi masussa ja monen laitteen kohdalla oli ohjeet, ettei sovellu raskaana oleville. Nyt pääsin vuoristorataankin, aivan hirveää ja tosi siistiä yhtä aikaa:D

Mukavaa viikonlopun jatkoa! Kiitos vielä yhteisesti kaikille, jotka kommentoitte edelliseen postaukseen! Koitan jaksaa tämän malttamattomuuden kanssa vielä viikon tai kaksi.

Blogimietteitä

Kesän alussa suunnittelin kirjoittavani tähän virtuaaliseen muistokirjaani paljon ja usein. Ajattelin jättäväni tänne monet muistot meidän perheen kesätouhuista. Kesä ei ole vielä lopussa, mutta heinäkuu on ja sitä myötä suurin osa kesästä ja jouduin toteamaan, että olen kirjoitellut tänne blogiin vähän ja harvoin. 

Loppujen lopuksi aika monet asiat tässä elämässä menevät jotenkin toisin mitä etukäteen suunnitteli, niin pienet kuin isotkin asiat. Blogi kuuluu niihin pieniin asioihin ja kesän edetessä ja pesuhuoneremontin sen myötä, on täytynyt tunnustaa tosiasiat, ettei aikaa ole läheskään niin paljon mitä haluaisi sitä olevan. Kirjoittaminen on siis jäänyt lähes kokonaan.

Jossakin vaiheessa mietin, että lopetan tänne kirjoittamisen tykkänään. En siksi, etten tästä enää tykkäisi, vaan siksi, että ehdin tehdä tätä niin harvakseltaan. Joskus blogitaipaleen alkuaikoinan ajattelin tätä jonkinlaisena virtuaalisena päiväkirjana, mutta sellainen tästä ei tullut koskaan. En kirjoita tänne kuin pienen raapaisun Puron varren elämästä, hyvin valikoidun raapaisun, eikä sillä kirjoittamisella ole päiväkirjan kanssa mitään tekemistä. Lähinnä tämä on eräänlainen pienien hetkien muistokirja. Oikeaa päiväkirjaa kirjoitan ihan muualle kuin tänne. 

Lopettamisajatusta päässäni aikani pyöriteltyäni totesin, etten taida kuitenkaan lopettaa. En halua lopettaa. Jollakin tavalla minussa on tarve kirjoittaa jonnekin niin, että sen tekstin voivat muutkin lukea ja tämä blogi pysyköön edelleenkin sellaisen tarpeen alustana. Luin kerran erään suomalaisen psykologin (nimi on karannut mielestä) haastattelun, jossa hän sanoi, että ihmisellä on tarve tulla ja tehdä itsensä näkyväksi. Minusta se oli hyvin sanottu ja ainakin itsessäni tämän tarpeen huomaan. Voimme olla ja elää pitkiäkin aikoja ilman, että kunnolla huomaamme itseämme taikka toisiamme, eikä se tietenkään ole hyvästä. Se, miten meistä itse kukin itsensä näkyväksi tekee, vaihtelee toki ihmisen mukaan. Arvelisin näkyväksi tekemisen olevan aika monen kohdalla ihan jotakin konkreettista tekemistä: maalaamista, käsitöitä, musiikkia, rakentamista, korjaamista, leipomista, hoitamista (ihmisten tai eläinten) tai kuten minulla, kirjoittamista. Jos minun täytyy sanoa esim. mielipiteeni jostakin asiasta, mietin ensin miten sen kirjoittaisin ja sanon sen vasta sitten. Tämä siis sellaisissa tilanteissa, että olen sanomassa jotakin harkittua;) Möläytykset ovat sitten asia erikseen.

Niinpä jatkan aina silloin, kun aikaa on. Ehkä jo huomenna tai vasta ensi viikolla. Mutta jatkan, koska päässä pyörivät ajatukset on tavalla tai toisella saatava ulos. Minä en osaa niitä ulos piirtää, en säveltää, en tavaraksi rakentaa. Minun on ne sanoiksi saatava.

Ilahdun joka kerta, kun huomaan, että joku on täällä käynyt kirjoittamaani lukemassa. Joku lukee uteliaisuuttaan, toinen mielenkiinnosta, kolmas tavan vuoksi, neljäs ehkä hieman hymähdellen, että siellä se PeePee taas jotakin koittaa selittää. Mutta kuten sanoin, minulla on tarve tehdä itseni näkyväksi kirjoittamalla, kiitos kun kävit tämän lukemassa:) 

Hyvää alkanutta uutta kuukautta! Eläköön elokuu!

p.s. Ai mitenkä nuo kuvat liittyvät tähän postaukseen? Eivät mitenkään. 

Räpsyjä heinäkuun ajalta, ihan tästä kotipiiristä.