perjantai 28. lokakuuta 2016

Sateista perjantai-itaa

Vetää sataa oikein lotisemalla ja ulkona on mustaakin mustempaa. Tämän vuoden lokakuussa ei sateen ääniä ole juurikaan kuulunut, on ollut mahtavan kuivaa ja hyvät säät muutenkin. Joten kyllä sitä mukaan pitää mahtua muutama sateinenkin ilta, syksyä kuitenkin eletään. 

Tuntuu hassulta, että samalla kun kuuntelen sateen lotinaa ulkona, ei ole kuin pari päivää siitä, kun rakensimme tyttöjen kanssa alkavan talven ensimmäisen lumiukon Sanni-serkun iloksi Savontätin pihamaalle. Nyt on kuulemma sekin lumiukko saanut päälleen vesisadetta jo sen verran, ettei jäljellä ole kuin luuta ja porkkananenä. Täällä kotosalla Puronvarresa ei lunta vielä ole satanut olllenkaan.

Samalla kyläreissulla  kokeilin, vieläkö  muistuu mieleen muutaman vuoden takaiset opit havukranssin teosta. Materiaalin hankinta oli helppoa, kun havuja löytyi pihapiiristä vaikka kuinka paljon. Ja kyllä ne opit vielä muistissa olivat. Tämmöinen kranssi syntyi Savontätin oveen:
Itselleni voisin tehdä myös samanlaisen kranssin ulko-ovea koristamaan. Tänään laitoin pienet "pimeän-karkotus-valot" terassille, johon olin kerännyt kuusenoksia ruukkuun jo aiemmin. Kranssi olisi niille hyvä pari.
 
Torstaina iltapäivällä saimme tyttöjen kanssa Norjan matkalaisetkin kotiin. Paljon oli kilometrejä kertynyt auton mittariin, mutta reissu tuli onnellisesti tehtyä. Maisemat olivat olleet odotetusti hienoja.
Ja kivoja tuliaisiakin saatiin. Erityisesti nämä joululehdet lämmittivät mieltä:) Niitä onkin ollut hyvä selata, kun kuitenkin vähän joka välissä pitää huilata hetken aikaa. Muutamia herkullisen näköisiä leivontaohjeitakin lehdistä löytyi. En vain tiedä löytyisikö minusta niin paljon viitseliäisyyttä, että ryhtyisin niitä oikein huolella norjasta ja ruotsista itselleni kääntämään. Mukava näiden parissa on kuitenkin fiilistellä.
Hyvää alkanutta lokakuun viimeistä viikonloppua jokaiselle!


 

 

 

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Pyhäaamua

Pimeys pitää vielä pihalla valtaa toista tuntia. Perjantai-iltana sytytetyt kynttilätkin ovat yön aikana sammuneet. Keittiöön sytytyin itselleni iloksi aamukynttilän ja nautin rauhallisesta pyhäaamusta, kun kaikki muut vielä nukkuvat. Nämä ovat minun hetkiäni. Oikeastaan tähän tunnelmaan kuuluisivat vielä taustalla soivat joululaulut, mutta niiden suhteen maltan mieleni (vaikka aika monesti olen jo meinannut joululevyt esille nostaa). Niin kauniita kuin ne ovatkin ja niin jouluihminen kuin olenkin, tiedän kyllästyväni joululauluihin jo ennen joulua, jos alan kuuntelemaan niitä lokakuussa. Joululehtiä sen sijaan olen selaillut ja fiilistellyt jo hyvän aikaa;) Niihin en ainakaan aikaisempina jouluina ole kyllästynyt.

 Ensimmäinen tämän kauden joululehtikin tuli ostettua. Ihan mukavaa luettavaa, vaikkakaan mikään "joulupommi" tuo lehti ei ollut.

Koululaiset ovat aloittaneet syyslomansa. Minullakin piti olla syysloma ja tavallaan onkin, vaikka se vaihtui jo viime viikon aikana sairasloma nimikkeeseen. Mielessä oli jälleen kerran aikamoinen lista asioita, joita syysloman aikana olisin halunnut tehdä. Nyt taitaa jäädä tekemättä, mutta asiat toki tärkeysjärjestyseen. Ei täällä missään elämän ja kuoleman rajalla maata, mutta jos voimat ovat poissa niin ne ovat poissa ja silloin on pakko ottaa iisimmin, kun oikein muuhunkaan ei voimat riitä.
Yritin eilen päästä helpolla ruuanlaitossa ja laitoin kaalilaatikon leivinuunin lämpöön muhimaan. "Mikä hirveä täällä haisee?"  ja "Onko tuota pakko syyä?"-kysymykset saivat nostamaan kattilan hellalle ja keittämään makaronia lisäksi. En minäkään lapsena kaalilaatikosta tykännyt, enkä edes tosissani uskonut, että sitä kukaan suostuu maistamaan. Oppivat aikanaan, että se on tosi hyvää. Niin minäkin opin:)

Puron varren miesväki lähti eilen syyslomareissulle Norjaan, alikersanttitätiä moikkaamaan. Siinä tavaroita pakatessamme ja kotipihalla auton perälle vilkuttaessamme tuli mieleen, että onko tässä esimakua meidän tulevien vuosien loma-ajoista. Siis siitä, että enää ei lomia vietetä automaattisesti kaikki samassa paikassa. Monestakin eri syystä on tehtävä valintoja ja jaettava reissuvuoroja. Vauvan synnyttyä talvella meillä vaihdetaan taas reilun parin vuoden tauon jälkeen vaippoja ja samaan aikaan ovella kolkuttelee alkava murrosikä omine juttuineen. Elämänvaiheet ja mielenkiinnnon kohteet siis vaihtelevat, samoin pankkitilin saldo, joka kuitenkin on aika määrävässä roolissa silloin, kun reissuja suunnitellaan. Vahvasti uskon myös siihen, että edelleenkin meidän lomat tulevat olemaan varsin kotipainotteisia. Toistaiseksi kukaan ei ole niistäkään valittanut (mutta se tilanne tulee luultavimmin lähivuosina muuttumaan). Mutta nyt vain odotellaan kuvia Ruotsista ja Norjasta, jahka nyt ensin selviävät Vaasasta Uumajaan ilman pahempia syysmyrskyjä.


Hyvää syyslomaa jokaiselle, jolla sellainen on! Mukavaa pyhää kaikille! 
Omassa olohuoneessa voi ottaa myös rennosti.
 

 

torstai 20. lokakuuta 2016

Välkkykää

En pidä juuri koskaan sellasista blogipostauksista, joissa sormi ojossa opetetaan ja neuvotaan kanssaihmisiä elämän jalossa taidossa. Aika usein sellaisista postauksista välittyy tausta-ajatus, että blogin kirjoittaja uskoo edustavansa jotenkin fiksumpaa kantaa tai mielipidettä verattuna oletettuun kohderyhmään. Ja jos ei nyt aivan suoraan, niin kohtuullisen epäsuorasti kuitenkin annetaan ymmärtää, että jokaisen kunnollisen kansalaisen tulisi olla ja toimia samalla tavoin kuin blogin kirjoittaja.

No, tässäpä tulee nyt juuri sellainen ärsyttävä, sormi ojossa tehty postaus, jonka tarkoitus on tuoda esille ihan avoimesti, että tämän blogin kirjoittaja pitää aika urpona jokaista, joka toimii toisin. Tapahtumat sijoittuvat viikon takaiseen perjantai-iltaan, jolloin pimeys peitti jo maan ja sumuakin esiintyi.

Lähdimme nimittäin viettämään viikonloppua Kolmen maakunnan mummulaan. Harvoin on meillä niin innokkaasti ja omatoimisesti perjantaina siivottu kuin mitä viime perjantaina koululaiset siivosivat. Hyvänä motivaattorina toimi juurikin tuo odotettu reissu mummun ja tutan luo. Pimeä ehti kuitenkin tulla ennen kuin matkaan päästiin ja tällä matkalla teimme havaintoja, joita oli itseasiassa aivan liikaa. Nimittäin: aikamoinen määrä kanssakulkijoita ei ollut havainnut, että on syksy ja iltaisin on pimeää. Tai sitten heidän ajatuksensa olivat vielä niin kesäajassa (jota toki on jäljelläkin vielä reilun viikon verran), ettei ajatus jonkinlaisesta HEIJASTIMESTA ollut käynyt mielessäkään. 

Valitettavan paljon ajoime sellaisten jalankulkijoiden ohi, joilla ei ollut yllään minkään valtakunnan heijastimia. Ei pieniä, ei isoja, ei edes mitään heijastavaa nauhaa tuulihousujen lahkeessa. Ja jos tästä jotakin hyvää pitää löytää, niin saimme monta kertaa näyttää lapsille ihan konkreettisesti miten huonosti autosta huomataan pimeässä liikkuva kävelijä, jos yllä ei ole muuta kuin tumma tuulipuku. Ne muutamat valistuneet yksilöt, jotka olivat löytäneet päällensä heijastinliivin tai irrallaan heiluvan heijastimen, erottuivat pimeässä todella edukseen. 

Ja huomasimme myös, että jo aivan pienikin heijastin on paljon parempi kuin ei heijastinta ollenkaan, heijastinliivi on tosi hyvä ja paras näyvyys oli eräällä naisella, jolla oli yllään heijastinliivi ja lisäksi vielä hihassa heiluva heijastin. Pyöräilijöillä tilanne oli siinä mielessä edes vähän parempi, että oman heijastimen unohtuessa kotiin, pyörässä on yleensä valmiina heijatimia, jotka näkyvät.

Onneksi mitään todellisia vaaratilanteita ei syntynyt, mutta me saimme hyvän oppitunnin siitä, että turhaan ei sanota heijastimen olevan halpa henkivakuutus. Sitä se todella on. Pienimpiä heijastimia (jotka nekin näkyivät pimeässä ihan ok) saa ilmaiseksi jokaisesta pankin tai vakuutusyhtiön konttuurista, joten tämä heijastinasia ei voi olla rahakysymys kenellekään, eivätkä paremmin näkyvät liivitkään montaa euroa kustanna.


Eli summa summarum: vaikka tämä kirjoitus on ärsyttävän opettavainen, hieman holhoava ja toisin toimivia leimaava, niin käytä heijastinta siitä huolimatta, kiitos!
 Autoilija kyllä väistää, mutta autoilijan on ensin nähtävä ketä ja missä väistää.

torstai 13. lokakuuta 2016

Ei-mene-kuin-Strömsössä-päivä

Selasin aamusella teekupin ääressä päivän lehteä, joka kertoi, että tänään vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Kaikenlaisia teemapäiviä ja -viikkoja tuntuu nykyään putkahtavan esiin kuin sieniä syysmetsässä, mutta eihän niitä kaikkia tarvitse niin vakavasti ottaa. Toisaalta, tällaisten teemapäivien avulla on kätevää nostaa, vaikka ihan pikaisestikin, esiin erilaisia asioita ja ilmiöitä elämän eri alueilta. Ylipäätään tuo tiedotuksen virta tuntuu välillä olevan niin vauhdikas, että ihan oikeasti tärkeätkin asiat tulevat ja menevät sellaista vauhtia, että paljon jää asioita kokonaan huomaamatta.

Epäonnistumisiakin on niin monenlaisia. On niitä, jotka jälkeenpäin jaksavat naurattaa  niin itseä kuin muitakin ja sitten on niitä reisille lorotuksia, joista ei jälkipolville paljon kerrottavaa jää ja vaikka jäisikin, niin kylllä ei kerrota!

Mutta, teemastaan huolimatta tämä päivä ei kuitenkaan ole ollut mikään tavaton fiasko. Mieluummin sitä miettisi niitä onnistumisia elämässään, mutta ollakseni aivan rehellinen, niin niistä "päin-hevosen-genitaaleja" mennestä tapahtumista oppii kuitenkin enemmän.

Tämmösiä ajatuksia nousi tästä päivästä, lokakuisesta torstaista.

 

maanantai 3. lokakuuta 2016

Jokohan sitä uskaltaisi...

...viimeinkin kirjoittaa myös tänne sen, mikä on silmin ollut näkyvissä jo pitkään
ja sydämen alla sitä on kannettu vielä pitempään.
Kun tammi-helmikuun pakkaset paukkuvat, 
Puron varteen on toiveissa saada Taivaan Isältä pieni paketti.
Meijän iltatähti<3