lauantai 24. syyskuuta 2016

Onko meillä iso perhe?

En yleensä suuremmin mieti perheemme kokoa. Joskus (hyvin harvoin) saatamme kuulla jonkinlaista kommenttia "suurperheestä", mutta tätä ei usein tapahdu. Itseäni nämä kommentit hämmentävät joka kerta. Ympärillämme on paljon perheitä, joiden koko on tuplaten meidän perheemme koko, joten kuusihenkinen perhe ei ole täällä mikään erikoisuus. 

En myöskään yleensä mieti sitä, minkä verran meillä kuluu ruokaa. Syödä pitää ja vielä monta kertaa päivässä.  Ruokaa kuluu ja on selvää, että kaupassa käydään monta kertaa viikossa ja aika harvoin sieltä yhdellä kassilla selvitään. Näin se vain menee.

Mutta sitten joskus sattuu niin, että käsillä oleva todellisuus ryöpsäyttää kasvoille sen tosiasian, että on meitä kuitekin jonkin verran. Ainakin sen verran, että se joskus saattaa kiinnittää (kiusallistakin) huomiota.

Viikko sitten lauantaina lähdin ruokaostoksille lähikaupunkiin. Kotona tilanne oli selkeä: jääkaappi oli aika tavalla tyhjä ja ajatuksena oli tehdä ruokaostokset niin, ettei viikolla tarvisi kaupasta hakea muuta kuin maitoa ja vähän tuoretavaaa (ja kaikki unohtuneet tavarat). Pakkasin mukaan monta isoa kassia ja hyppäsin autoon. Citymarketissa oli menossa Mammuttimarkkinat ja naivisti ajattelin, että aamulla aikaisin saisin tehdä ostokseni kohtuullisen rauhassa.

Kovinpa olin väärässä. Parkkipaikka oli kohtuu aikaisesta ajankohdasta huolimatta varsin täynnä, mutta aina sitä yksi asiakas vielä sekaan sopii. Ryhdyin tekemään ostoksia ja aivan aidosti nautin siitä, että sain kierrellä kaikessa rauhassa hyllyjä edestakaisin ja miettiä mitä tarvisin. Uskallan jopa väittää niinkin hurjia, etten sortunut mihinkään suurempaan heräteostokseen, vaan kaikki hankinnat olivat tarpeellisia. Kyllähän se kärry "aika" täyteen tuli ennen kuin kassalle asti kerkesin. 


Kassalle oli jonoa. Siinä seisoskellessa sai samalla tehdä huomioita kanssaostajien tavasta käyttäytyä jonossa. Olen ennenkin tullut siihen tulokseen, että eläkeläiset (anteeksi vain) ovat kaikkein huonoimpia jonottajia, enkä tästä mielipiteestäni luovu vieläkään. Oli myös huvittavaa havaita, miten paljon vaivaa jotkut jaksavat nähdä sen eteen, että saavat maksimoitua tarjouskahvipakettien määrän taloutta kohdin. Vinkkinä sanoisin, että jos pariskunta haluaa ostaa tarjouskahvia niin, että molemmmat ostavat samaan talouteen maksimimäärän paketteja, niin itse en välttämättä laittaisi päälle samanlaisia tuulipukuja ja seisoisi peräkkäin samassa kassajonossa.... Ja ehkä laittaisin sinnne ostoskoriin myös jotakin muuta kuin ne pelkät kahvipaketit. Mutta tyyli on kullakin vapaa.

No, pääsinpä sinne kassalle sitten viimein minäkin. Tavaraa oli tosiaan kärryihin kertynyt jonkin verran. Lastasin ruokaa kassahihnalle ja myyjä alkoi vilautella viivakoodeja lukijaan. Takanani oli jonoa noin kymmenen ihmisen verran. Yritin pitää kiirettä ja kiirehdin pakkaamaan tavaroita laukkuihin, koska tila kassahihnalla hupeni uhkaavasti. Kesken kaiken hihna jumittui täysin ja myyjä selitteli hieman anteeksipyydellen, että ostokseni painavat niin paljon, ettei hihna kulje ennen kuin osa ostoksista on pakattu pois. Minä selitin samaan anteeksipyytäään sävyyn, että olisi varmaan pitänyt ottaa mukaan joku pakkausapulainen, mutta en nyt tähän hätään saanut ketään mukaani. Jono takanani kasvoi... Pakkasin, pakkasin ja pakkasin. Hihna nytkähti taas vähän eteenpäin ja jumittui taas. Pakkasin, jono kasvoi, pakkasin, jono kasvoi....

Tuli maksun aika. Summa oli...no, ei se määrä ruokaa ihan ilmaiseksi lähtenyt. Myyjä ojensi lopuksi minulle risteilylahjakortin ja hieman myöntätuntoiseen sävyyn kertoi, että heillä on menossa tällainen kampanja, että isoista ostoksista saa risteilylahjakortin kaupanpäälle. Rahtusen pyörällä päästäni kärräsin kassini autolle. Tuijotin risteilylahjakorttia kädessäni ja mietin, että on lähinnä pilkkaa tarjota risteilyä kaupanpäällisiksi henkiölle, jonka asuinpaikka sijaitsee yli puolentuhannnen kilometrin päässä lähtösatamasta. Olisihan se mahtavaa lähteä, mutta taitaa tällä kertaa arki astua sen verran jykevästi kuvioihin, ettei taida reissu ihan toteutusasteelle yltää. Mutta ehkä siitä kortista on iloa jollekin tuttavalle, joka asuu lähempänä ruuhka-Suomea.

Viime lauantaina kassahihnan jumittaessa olisin vastanut otsikon kysymykseen myöntävästi. Nyt olen taas sitä mieltä, että meitä on juuri sopivasti tänne Puron varteen. Ruuatkin on syöty;)

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Raatteentiellä

Syysretki jatkui Kuusamosta kotia kohti pienen mutkan kautta. Tuo mutka oli yksi mielenkiintoisimmista koko viikonlopun aikana, sillä kävimme Suomussalmella Raatteentiellä. Raatteentie itsessään ei nykyisellään tavallisesta soratiestä poikkea, mutta ne tapahtumat, joita tuo tie on nähnyt, tekevät siitä tärkeän koko Suomen historiassa.


Yksi talvisodan merkittävimmistä taisteluista käytiin Raatteentiellä. Venäläisillä oli suunnitelmissa tulla rajan yli, jatkaa matkaa Ouluun ja näin katkaista Suomi keskeltä kahtia. Yksi monista talvisodan ihmeistä lienee siinä, etteivät venäläiset onnistuneet näissä aikeissaan. Voimasuhteet Suomen ja Venäjän välillä eivät olleet kaikkein reiluimmasta päästä. Lähinnä tulee mieleen asetelma Daavidin ja Goljatin välillä. Raatteenportilla on näyttely talvisodasta ja nimenomaan Raatteentien tapahtumista. Opas kertoi meille, kuinka venäläiset tulivat rajan yli useasta kohtaa ja paikoin tuhatta venäläistä sotilasta kohti oli vastassa alle 50 suomalaista. Tappiot olivat mittavat, mutta suomalaiset onnistuivat pysäyttämään puna-armeijan. Uhrien tarkkaa lukumäärää ei tiedä kukaan.

Raatteentien alussa on pysäyttävä taideteos, jossa suurelle aukiolle on tuotu 17 000 kiveä. Kivimeren keskellä on viuhkamainen pylväs, jonka huipulla on 105 eri kokoista kelloa, jotka tuulessa soittavat hiljaista helinää koko ajan. Kivet ja niiden suuri määrä kuvaavat Raatteentien taisteluissa kuolleiden -niin suomalaisten kuin venäläistenkin- suurta määrää ja 105 kelloa muistuttavat talvisodan päivien lukumäärästä. Kellojen sanotaan soittavan sodan mielettömyyttä. 

En yleensä ole mikään kovin suuri tilataideteosten ystävä. Tai oikeastaan minulla ei ole niihin mitään kovin syvällistä mielipidettä, mutta monesti ajattelen, että mahtavatko ne olla hintansa väärtejä. Raatteentien monumentin kohdalla ajattelen, että tällä taideteoksella on tärkeä paikkansa juuri siellä missä se oli. Sodan mielettömyyttää pitää soittaa aina, eikä tuo kivikenttä saa liikaa ruohottua, koska me emme saa unohtaa.


Oli muuten jännä huomata, ettei tuolla kivikentällä tehnyt mieli puhua suureen ääneen. Jokin siinä veti hiljaiseksi. Samoin näyttelyä kiertäessä puheensorina ympärillä oli koko ajan varsin hillittyä. Nuorisoa ei tarvinnut kertaakaan komentaa olemaan hiljaa.
Ja kun kerran niinkin idässä oltiin, pitihän se Raatteentie käydä ajamassa päähän asti. Raja tuli kirjaimellisesti vastaan. Suosittelen tätä kohdetta kaikille. Ei mikään ratkiriemukas matkailukohde, mutta joskus pitää sukeltaa pintaa syvemälle.

 

tiistai 13. syyskuuta 2016

Kuusamossa

Viime viikonloppuna meitä kutsui Kuusamo, jonne partiolippukuntamme on useana vuonna syysretken tehnyt. Auto pakattiin niin täyteen kuin saatiin. Aktiivinen viikonloppu, joka tulisi sisältämään monia erilaisia toimintoja, tietää paljon tavaraa. Meidän perheen kohdalla tavaran paljous on kyllä vakio, huolimatta siitä mihin olemme menossa tai mitä tekemässä. 
 Mutta niin vain tavaroinemme perille päästiin. Poroja oli joka puolella. Viime vuonna innostuimme tällä samaisella syysretkellä laskemaan kaikki näkemämme porot. Yritimme samaa nytkin, mutta tällä kertaa sarvipäät viihtyivät tienvierustoilla sen verran isoina laumoina, ettei laskemisesta tullut mitään. Jonnekin 150-200 poron näköhavaintoon pääsimme suunnilleen.

Terassilla
 
Ruka aamuauringossa
Perjantain ajomatkan, majoittumisen ja rennon letkeän iltapalastelun jälkeen koitti lauantaiaamu. Valinnan mukaan iso osa porukasta suuntasi mönkijäsafarille. Itse lähdin omien ja naapurin tyttyöjen kanssa hevostallille. Me emme ole mitään hevoshulluja, eikä kukaan meidän tytöistä ollut ratsastanut koskaan aikaisemmin. Astuimme siis aivan uuteen maailmaan ja uusia kokemuksia ropisikin oikein kunnolla. Jokainen pääsi vuorollaan talutusratsastukseen ja kärryajelulle. Kärryajelu tuotti ylimääräisiä luontoelämyksiä, kun ihailimme samalla kotkan uljasta liitelyä taivaalla ja sen komeaa profiilia korkean koivun latvassa. Nelly uskaltautui harjaamaan lopuksi hevosta.

Iltapäivällä kiipesimme Konttaiselle. Koska mukana oli myös Nelly pienimpänä, evästaukoja pidettiin varsin tiuhaan tahtiin. Suklaan voimalla jaksaa! Polku oli jyrkkä ja jyrkimpiin kohtiin olikin onneksi rakennnettu portaita matkantekoa helpottamaan. Mutta niinhän se aina menee, että lopulta upeat maisemat palkitsevat maitohappoiset jalkamiehet. 
Ei voi muuta sanoa kuin, että meillä on kaunis maa.

Sunnuntaina autot suuntasivat kotia kohti. Ennen kotiin paluuta luvassa oli vielä yksi kohde, mutta siitä seuraa jatkoa myöhemmin...
 

lauantai 3. syyskuuta 2016

Kalenteri syyskuulle

Aika rientää ja päivät joutuvat aamusta iltaan aivan hirvittävän nopeasti. Maanantain jälkeen on perjantai lähes heti ja ennen kuin ehtii huomatakaan, ollaan taas maanantaissa. Puhumattakaan siitä, miten äkkiä se perjantai taas ovella kolkuttelee. Edelleenkään en tykkää sanasta ruuhkavuodet, mutta onhan tämä ollut... no, aika hektistä.


Kaiken tohinan keskellä elokuu vaihtui syyskuuksi. Syyskuu onkin yksi mielikuukausistani, eikä vähiten kuulaiden syyspäivien vuoksi. Tänäänkin on ollut aivan mahtava ilma olla pihalla ja olemmekin saaneet tehtyä monia pieniä ja vähän isompiakin pihahommia, jotka ovat olleet "tee-ennen-talven-tuloa"-listalla jo pidemmän aikaa. Lapsetkin ovat ahkeroineet taitojensa mukaan ja se tästä tekemisestä tekeekin niin mukavaa, että enää ei ole aikoihin (vuosiin) ollut sellaista oloa, että pitää tehdä kaikki hommat lastenhoidon välissä, kun niihin hommiin voi ottaa mukaan koko perheen. Tai tänään oli mukana melkein koko perhe, Nanna viettää erikoisviikonloppua Sanni-serkun luona yhdessä mummun ja pappan kanssa. Mikä tekisikään viikonlopusta pienen koululaisen mielessä erikoisemman kuin se, että reissuun lähdetään niin, että perjantai pitää pyytää koulusta vapaaksi:)


Nellyn elämänpiiri laajeni menneellä viikkolla päiväkerhon verran. Kovin se kerhon aloitus jännitti erittäin pajon kotona viihtyvää neitiä, mutta kaikki oli mennyt hyvin. Nyt täältä Puron varresta löytyy varmuudella ainakin yksi, joka sunnuntai-iltaisin odottaa tulevaa maanantaita innolla, koska silloin on kerhopäivä. Uuteen reppuun pakataan silloin tossut ja eväät, samanlaiset kuin muillakin sisaruksilla aikoinaan.
 Mutta nyt lauantai-illan viettoa perinteisin menoin: saunaa, pientä herkuttelua, telkkarin katselua ja yleistä öllöttelyä. Olkoon viikonloppusi viihtyisä!