Hyvää ensimmäistä adventtia!

Rauhallista ja levollista ensimmäistä adventtisunnuntaita jokaiselle tätä blogia lukevalle! Ensimmäinen adventti on virallinen alku siinä joulumatkassa, joka  nyt alkaa ja päättyy jonnekin loppiaisen tuntumaan, jolloin joulukuusi viedään pois ja koristeet saavat väistyä sydäntalven ja alkavan kevään odotuksen tieltä.

Itselläni ensimmäiseen adventtiin ja sen ympärille kuuluu monenlaisia pieniä juttuja, jotka yhdessä tekevät siitä yleensä varsin tunnelmallisen ja mukavan joulumatkan aloituksen. Tänä vuonna kaikki ei  mennyt samalla tavalla kuin muutamana edellisenä vuonna, mutta niin kuin edellisessä postauksessa kirjoitinkin, niin joulu on joka vuosi samanlainen ja erilainen yhtä aikaa. Varmaa on se, että joulu tulee. Joulumatkan eri vaiheet voivat vaihdella suurestikin.

Ensimmäinen etappi, joka yleensä omaan joulumatkaani kuuluu, jäi tänä vuonna tykkänään pois. Minulla on useana vuonna ollut tapana valvoa ensimmäistä adventtia vastaavana yönä siihen saakka, että Jouluradion ensimmäiset Hoosiannan sävelet kajahtavat ilmoille puolenyön aikaan. Se on ollut minun oma jouluhetkeni: teekuppi ja Jouluradion Hoosianna. No, eilen olin siihen aikaan untenmailla. Olin ollut jo pitkään. Ei puhettakaan, että minusta olisi ollut valvojaksi puoleen yöhön saakka. Hoosiannaa pääsin kuitenkin laulamaan tänään perhekirkossa. Ja muutenkin tänä viikonloppuna on laulettu joululauluja paljon. Eilen illalla kokoonnuimme sukulaisporukallla laulamaan joululauluja lasten isomumpin ja vaarin luokse. Tädeille kiitokset järjestelyistä! Oli mukavaa ja oikein jouluisaa:)

Monena adventtina olen keittänyt perheelle joulupuuron aamupalalle. Sekin on mukavaa hommaa rauhallisessa talossa, joululaulujen soidessa. Niin jäi tekemättä sekin tänä vuonna, mutta ihan tarkoituksella. Tiedossa oli, että perhekirkon jälkeen on seurakunnalle tarjolla joulupuuroa, joten mitäpä sitä sitten kotona keittämään. Hyvältä maistui ja onhan se aina kiva päästä valmiiseen pöytään.

Adventin aamuun kuului tänä vuonna partiolaisten adventtikalenterin avaaminen ja lapset saivat pienet adventtipussit. Porukalla katsoimme vanhoja Tonttu Toljanterin joulukalenterin jaksoja. Voe mavon silimä! Ei ole Tolijanterin voittanutta:)

Hyvää joulumatkaa jokaiselle! 

Talvihorros

Ennalta suunnittelemattomasta syystä näyttää siltä, että tämä blogi vaipui jonkinlaiseen talvi- tai ainakin marrashorrokseen. Mutta sellainen blogi kuin on kirjoittaja, eikä allekirjoittanutta ole viime aikoina voinut liiallisesta aktiivisuudesta syyttää. Taudin kuvaan sopii, että tännekään ei ole uutta tekstiä aikoihin syntynyt. Mutta niin kuin alikersantti-täti suorasanaiseen tapaansa totesi: eivät ne terveille sairaslomaa kirjoita. Täällä ollaan siis painittu aikamoisen väsymyksen kourissa. Kaikki mitä olen saanut tehtyä, on tuntunut tapahtuvan kuin hidastetussa filmissä ja välillä on olo ollut sama kuin sillä, joka seisoo asemalla ja juna toisensa jälkeen porhaltaa ohi, mutta itse ei vaan saa aikaiseksi ponkaista kyytiin.

Mutta eiköhän tämä olotila jossakin vaiheessa reippaammaksi rupea. Rautatablettien ja vitamiinien avulla päivä kerrallaan. Ja samalla tässä on saanut hyvän opetuksen siitä, että asiat hoituvat myös silloin, vaikkei kaikkea mielessä olevaa hommaa teekkään. Jos yhtenä päivänä ei jaksa muuta kuin tehdä ruuan perheelle, niin mahdollisesti seuraavana on virtaa jo imurointiin (tai ehkä sitä seuraavana) ja sehän kuulostaa jo oikein hyvältä. Muu perhe ansaitsee ison kiitoksen, sillä minun ei todellakaan tarvitse tehdä ja jaksaa kaikkea yksin, vaan jokainen tekee osaamisensa ja jaksamisensa mukaan yhteisiä hommia.

 Ja ihanaa on, että tuo pieni potkija tuolla mahan puolella kasvaa ja voi hyvin. On muuten aikamoinen myllääjä. Liekö aika kullannut muistot, mutta minusta tuntuu, etteivät muut lapset ole odotusaikana tuollaista elämää pitäneet:) Ei silti, että se minua haittaisi. Tiedän, että noita potkuja tulee vielä ikävä, joten nyt on aika nauttia niistäkin.

 Pikkuvaatteita olen vähän kerrassaan laitellut laatikoihin valmiiksi. Muu varustelu vauvaa varten on vielä aika alkutekijöissään. Joulun jälkeen sitten, ei tässä vielä kiirettä.

Ja niin, se joulu. Ajatella, että tänään on jo ensimmmäisen adventin aatonaatto. Jouluvalot on ripustettu ja mieli on valmis loppuvuoden tunnelmalliseen juhla-aikaan. Joululauluja on tullut kuunneltua jo aika paljon ja ensimmäiset glögit on juotu. 

Mitään stressiä en aio hankkia. Joulu on joka vuosi samanlainen ja erilainen yhtä aikaa.

 Se tehdään niillä voimilla kuin kulloinkin sattuu olemaan ja ilman mitään tekemistäkin se tulee, onneksi.

Levollista adventtiviikonvaihdetta!

 

 

Talven ensimmäiset

Arjen vilistäessä aamusta iltaan ja päivästä toiseen, 

moni asia on tapahtunut ensimmäistä kertaa tälle talvea.

Ensilumi toi tullessaan kaikki lasten talveen kuuluvat riemut:

ensimmäinen mäenlasku

ensimmäinen lumienkeli

 

ensimmmäinen luistelukerta

ensimmäinen tontulle tarkoitettu kirje,

 lyhtyyn piilotettuna

 

Kunnon talvi marraskuussa on ollut viime vuosina harvinaista herkkua. 

Ensi viikon lämpöasteet todennäköisesti siirtävät talven lopullista tuloa,

 mutta tällainen pieni alkupala talvesta on ollut virkistävää.

 

 

Uuden alun tuntu

Samalla, kun kalenterista kääntyi uusi kuukausi, maahan satoi ensilumi. Meille tämä oli jo toinen kerta ensilunta, kun sitä lajia saimme maistaa (osa ihan konkreettisestikin) jo syyslomalla Savon suunnalla. Mutta nyt sai Puron varsikin ensimmäisen valkoisen verhonsa tälle syksyä. Aika näyttää kuinka monta kertaa lumi sataa ja sulaa ennen kuin jää lopullisesti paikoilleen. Tulevan viikon säätieto näyttää pakkaspäiviä ainakin toistaiseksi, mutta itse en usko, että talvi tästä vielä täysillä alkaa. Niin monta joulukuuta on viime vuosina vietetty lämpöasteiden keskellä, että veikkaan tämän vuoden jatkavan samaa perinnettä.

 

Jokohan puutarhakalusteet voisi viedä varastoon...?

Mutta vaikkei lumi nyt maahan pysyvästi jääkään, niin olihan sitä ensilumen kuorruttamaa maisemaa mukava katsella. Aamulla valkeuden vain aisti ikkunan läpi pimeää tuijottaessaan ja vähitellen päivän valjetessa maisema kaunistui kaunistumistaan. Jollakin tapaa lumen ohuesti peittämä maisema toi mieleen uuden alun. Sen, miten uudella ja puhtaalla voidaan peittää vanha ja likainen. Ja tätä uuden alun tuntua tietysti lisäsi vielä se, että tänään aloitettiin uusi kuukausikin.

Eilisen sanomalehdessä oli kirjoitus marraskuun hyvistä puolista. Hassua sinällään, että semmoisiakin artikkeleita kirjoitetaan, vaikkkakin pilke silmäkulmassa. Ei kai se ole marraskuu muita kuukausia kummempi, mitä nyt vähän räntäsateisempi, pimeäpi ja loskaisempi kuin muut. Eräänlainen perheen mustalammas kaikkien muiden kuukausien joukossa. Oikein hyviä hyviä puolia oli tähän kuukauteen kuitenkin löydetty. Ehkä paras niistä oli Kaj Kunnaksen oivallus: "Turvallisuus. Meillä sataa vettä, räntää ja lunta, mutta ei pommeja. Se on suomalaisen marraskuun kaikkein paras ja positiivisin puoli, jonka muistaminen saa tuntemaan kiitollisuutta."

 

Ja taitaa tämän muistaminen saada kiitollisuuden lisäksi katseen kohoamaan omaa kotiterassia pidemmälle myös. Käsi sydämellä, osaammeko olla kiitollisia siitä, että taivaalta sataa pelkkää räntää? Otammeko sittenkin pommittoman taivaan itsestäänselvyytenä? Etuoikeutena, joka jotenkin "kuuluu" meille? Itselläni ei ainakaan ole ihan puhtaat jauhot pussissa näiden kysymysten äärellä.