Hyvää ensimmäistä pääsiäisaamua!
Olo on jotenkin tokkurainen ja epätodellinen, niin kuin se minulla aina on kellojen kääntämisen jälkeen. Kuulun siihen joukkoon, jolle passaisi vallan mainiosti, että kesäajasta luovuttaisiin kokonaan ja pysyttäisiin koko vuosi samassa ajassa. Onko tästä kellojen eestaas venklaamisesta loppupeleissä mitään oikeaa hyötyä?
Eilinen lankalauantai meni varsin perinteisissä merkeissä. Aamusta tytöt lähtivät pienelle trullikierrokselle ja minä toimin autokuskina. Trulliperinne elää voimissaan tällä seudulla, sillä meilläkin kävi eilen 32 trullia, emmekä edes olleet päivällä koko aikaa kotona.
Emmy ja Nanna halusivat jäädä herkuttelemaan virpomispalkoillaan mummulaan, jossa Sanni-serkkukin oli ja me tulimme Nellyn kanssa kotiin. Tällä hetkellä Nelly nauttii niistä hetkistä, kun voimme olla kotona kahdestaan, vaikka se nytkin tarkoitti sitä, että minä puuhailin kaikenlaisia tavallisia kotihommia ja Nelly katsoi "Klisto Läppääjää" suu suklaassa.
Illaksi saimme vieraita ja näimme ensimmäistä kertaa lasten pikkuserkku-vauvan. Tällä hurmaavalla nuorella miehellä oli uskomattomat unenlahjat. Uni vain jatkui, vaikka hänet siirrettiin autosta vaunuihin, vaunut siirrettiin toiseen paikkaan, pääsiäiskokolla oli porukkaa ja ääntä. Mutta heräsipä hän kuitenkin, niin sain minäkin pitää pitkästä aikaa pientä poikaa sylissä.
Ilta päättyi pääsiäiskokolle, jonka mummulan miesväki oli tehnyt. Lapsuudesta asti muistan, että pääsiäiskokolla paistettu makkara maistuu erityisen hyvältä, eikä se pettänyt nytkään.
Kesken kokon polttamisen kuulimme erittäin ikäviä uutisia lähikaupungista, jossa kirkko oli tulessa. Illan aikana kuvat ilmiliekeissä olevasta kirkosta ilmestyivät nettiin ja samalla selvisi, että kyseessä on ollut tahallaan sytytetty palo. Tuo palanut kirkko ei ole minulle kotikirkko, mutta osalle lähipiiriä se sitä on. Itsekin on tullut istuttua sen kirkon penkissä moneenkin otteeseen seurakuntalaisena, konsertin kuulijana, häävieraana ja ihan esiintyjänäkin. Yli 200 vuoden ajalta monien muistojen ja ikimuistoisten hetkien tallennuspaikka on nyt savuava raunio. Se on enemmän kuin surullista. Se on kamalaa, vaikka seurakunnan kirkkoherra viisaasti totesi, ettei seurakunnan elämä ole sidottu yksittäisen rakennuksen seinien sisään.